Related Articles
Urheilu on raakaa ja kovaa työtä
Hormoonit ovat joillekin aina yhtä arka asia puhua. Jostain kumman syystä doping yhdistetään voimalulajeihin, vaikka niitä käyttävät eri muodoissa kaikki maailman huippu-urheilijat mäkihyppääjistä savikiekkoampujiin.
Joku vähättelee urheilijoiden doping-käyttöä sillä, että heitä testataan. Totta kyllä, mutta usein kisan voittaja on se, joka ei jää testeissä kiinni kielletyistä aineista.
En aio mitenkään tuomita hormoonien käyttöä kilpa-urheilussa, mutta en näe järkeä, miksi niitä käyttäisi ihan tavallinen salitreenaaja?
Kesäkuntoon pääseminen on ihan eri asia kuin kisakuntoon treenaaminen. Menestyvälle ja kisaavalle huippu-urheilijalle urheilu on raakaa ja kovaa työtä.
En ymmärrä, miksi jotkut eivät vieläkään miellä urheilua työksi, vaan siihen liitetään yhä harrastuksen leima.
Ajatelkaas nyt. Huippu-urheilija harjoittelee kolmesta viiteen kertaan päivässä, syö ohjeiden mukaan, nukkuu ohjeiden mukaan. Huippu-urheilijalla ei ole vapaa aikaa tai omaa aikaa kuin päivä tai pari koko vuodessa. Hän ei käy oluella, eikä harrasta seksiä tavoitellessaan huippukuntoa.
Huippu-urheilija jää ammatistaan eläkkeelle viimeistään 40-vuotiaana. Toki vieläkin vanhempia poikkeuksia löytyy.
Urheilija loukkaantuu usein työssään. Koko homma on ohi periaatteessa, kun olet vasta kasvanut aikuiseksi.
Tuon kahdenkymmenen vuoden aikana urheilija satsaa lajiinsa kaiken. Jos hän ei saavuta menestystä, hän joutuu miettimään 40-vuotiaana uudelleenkoulutusta ja siihen ei monen entisen urheilijan henkinen kantti eikä luonne anna periksi.
Ajatelkaas nyt itsekin, jos ammattikoulun ensimmäiselle luokalle ilmoittautuisi Teemu Selänne. Olisihan se hänelle aika noloa istua koulunpenkillä suoraan peruskoulusta tulleiden nuorten kanssa. Mutta ei Teemun tarvitse enää kouluja käydä. Hän saavutti urheilemalla vaurautta ja unelmansa.
Useimmista entisistä urheilijoista, jotka eivät saavuta taloudellista menestystä, tulee alkoholisteja. Uran jälkeen heistä tuntuu, ettei elämällä ole enää merkitystä.
