Related Articles
Torinkiertoa ja tyttöjen metsästystä
Vaasan torin ympäristö oli 1960-luvun puolivälin paikkeilla parasta tyttöjen metsästyksen seutua. Me nuoret miehet, raggareiksi meitä kutsuttiin, kiersimme toria ja yritimme saada seuraa.
Joskus onnisti, joskus ei. Meillä oli Stenmanin Harryn Podedassa hakuvalo katolla. Sillä oli helppo varmistaa, että ”saalis” täytti kriteerit. Ja Pobedan etuna oli se, että se oli sen aikaisiin autoihin verrattuna tosi lämmin. Hyvin pärjäsi pakkasilla ihan paitahihaisillaan.
Poliisi tosin yritti haitata ja jopa estää ajelumme. Mutta siihenkin keksimme keinot. Eli, kun saimme varoituksen yli kolme kertaa torin kierrosta, vaihdoimme autoja. Esim. äitivainaani Mersu palveli usein äitini tietämättä ansiokkaasti tässä tehtävässä. Poliisia toki harmitti, kun näki samat naamat, mutta ei voinut sakottaa. Torin ympäristö oli muuten tuohon aikaan todella ihanteellinen ns. kortteliralliin. Ja kilpailu oli meidän ”raggareidenkin” kesken kova, kun autoja riitti laidasta laitaan. Pikkuisesta Fiatista isoihin ja tehokkaisiin ”amerikan rautoihin”.
Ihailin noihin aikoihin The Beatles-yhtyettä ja annoin tukkani kasvaa esikuvieni mukaan. Ja pidin pääni, vaikka kunnioitettu Vaasan lyseon englannin kielen opettajani Hilkka Köyste sanoi, ettei tuollaista karvapäätä katsele ja patisti minut parturiin. Kävin vähän lyhennyttämässä ja Hilkka hyväksyi, vaikka totesikin, että on vielä liian pitkä. Mutta jatkossa oli pakko mennä parturiin, tällä kertaa kavereideni vaatimuksesta.
Kiersimme toria Plymouth Belwederellä, jonka Harry oli kunnostanut. Istuimme kaikki kolme poikaa etupenkillä, kun tilaa oli ja yritimme saada tyttöjä kyytiin. Tytöt tulivatkin juttelemaan, mutta eivät kyytiin. Ihmettelimme, kunnes asia selvisi. Joku tytöistä tokaisi, että teillä on jo yksi tyttö. Eli minulla ei ollut valinnanvaraa, vaan edessä parturissa käynti. Ja taisipa Hilkka Köystekin olla tyytyväinen. Hän oli muuten opettaja, jolla oli auktoriteettia. Hän oli hento ja pieni eikä koskaan korottanut ääntään, mutta sai meidät pojat todella kuriin ja herran nuhteeseen. Muistan hyvin sen, että englanninkielen tunti oli ainoa, mihin ei uskaltanut olla läksyjä lukematta.
Vielä muuan muisto Vaasan lyseosta. Meillä oli piirustuksen opettajana taiteilija Unto Ahjopalo, kiltti ja mukava mies, joka ei tosin aina ymmärtänyt meitä nuoria ja ”villejä”. Mutta selvitti tilanteen loppujen lopuksi helposti. Eli aina kun tunti alkoi, Unski tokaisi:” Kauppi malliksi ja Mäkynen (ystäväni Pekka) roskakoriin”. Ja seuraavalla tunnilla toisin päin. Sitä vaan jäin aikoinani ihmettelemään, että miksi vain me kaksi? Kaipa siksi, että meillä molemmilla on iso ja komea klyyvari, jota oli helppo piirtää. Todistukseeni sain piirustuksesta vitosen, jolloin äitini soitti Unskille ja kysyi, olenko todella niin huono piirtäjä?
Unski vastasi, ettei ole saanut nähtäväkseen piirustuksia. Lopulta asia selvisi ja sain seiskan. Vuosikaudet ammattivalokuvaaja työskennyt Pekka oli sen sijaan tosi hyväpiirtäjä. En tosin tiedä minkä numeron hän sai, mutta en koskaan päässyt lähellekään Pekan piirtämiä urheiluautoja.
Tarina taisi lipsua vähän ulos alkueräisestä aiheesta, sori vaan. Mutta alkuun palatakseni. Korttelin kierron lisäksi tyttöjä ”jaagattiin” myös Elvan tansseista, mutta tästä lisää myöhemmin. Mutta opettajien auktoriteetista vielä. Olen jo pitkään ihmetellyt, mistä vaikeudet nykykoulussa johtuvat? Miksi oppilaat eivät pysy ”kurissa ja herran nuhteessa”? Onko vika oppilaissa, opettajissa vai kenties vanhemmissa?
Seppo Kauppi
