Related Articles
Pärinää huvilatiellä ja maakunnassa
Korkeamäen alapuolelta alkava ns. huvilatie oli Suvilahden puolella 1960-luvun alussa runsaat 1,5 kilometriä pitkä ja jatkui armeijan silloisen hevoshaan ohi Uuden Suvilahden puolelle.
Näin me aikoinamme alueita kutsuimme. Tie oli kapea ja mutkainen, mikä oli omiaan mopoiluun. Niinpä ne nassikat kokeilimme rajojamme myös mopon sarvissa.
Ikää meillä oli vasta 12-13 vuotta, mutta onneksi Kutvosen ( ent. huonekalutehtaan) omistajan Aimo-poika, meitä muutaman vuoden vanhempi, oli ”alan mies”. Eli Aimo antoi meidän ajaa mopoillaan ja ottaa pojasta mittaa. Teimme tielle ja metsäpoluille radan ja kilpailimme kelloa vastaan teemalla: paras voittakoon, ja aina paras voitti. Ikävä kyllä se nopein olin harvoin minä. Ja totta kai kiersimme lisäksi tarkasti kaikki alueen tiet ja polut. Ainoa huoli oli se, ettei isä vaan sattunut tulemaan vastaan. Tosin ei Aimonkaan tarvinnut ihan hyvän hyvyyttään toimia, sillä lainasin vastaavasti Aimolle venettäni. Eli bisnestä tehtiin Vaskiluodon viinankuljetuksen lisäksi siis myöhemminkin.
Ja muutaman vuoden kuluttua täytin 15-vuotta ja sain oman mopon, Tunturi Sportin. Se oli olevinaan silloin tosi kova peli. Ja kovemmaksi se saatiin Rahkolan muovitehtaan sorvin ja pystyporan ääressä. Paavo porasi ja laajensi kanavat sekä plaanasi kannen. Kun lisäksi kaasari vaihdettiin 5,5 hepan Johnson-perämoottorin kaasariin, niin vauhti kasvoi. Poliisipartio mittasi Kauppapuistikolla 75 km/tunnissa. Pysäytti, puhutti ja nuhteli , mutta ei sakottanut. Tosin vaati, että viritykset piti purkaa, ennen kuin seuraavan kerran tavattaisiin.
Meillä oli jo vuodesta 1952 ollut taloudenhoitajan Fanny, joka oli käytännössä perheemme jäsen, äiti kun oli kiireinen virkanainen jo tuolloin. Ja toki Fannyllekin piti opettaa mopoilun salat. Niinpä opastin pikaisesti kaasun, kytkimen ja jarrun käytön ja tönäisin Fannyn matkaan. Pahaksi onneksi suunta oli kohti rantaa ja noin kolmen metrin portain varustettua entistä rantapengertä. Fanny kaasutti ja huusi, kun penger lähestyi: ”Kuinka tämä pysäytetään?” Meille pojille tuli tosi kiire ja saimme Fannyn kiinni juuri ennen pudotusta. Hän ei ollut moksiskaan. Totesi vaan, että hänelle mopoilu riitti.
Muistan sekin, kun Perkan Ritva halusi kokeilla mopoani. Tietysti suostuin, mutta menin varoiksi Ritvan taakse istumaan. Ritva kaasutti mielestäni liian rajusti ja vauhti kiihtyi. Roseliuksen huvilan kohdalla olleissa tien hyppyreissä meinasin pudota kyydistä ja otin kiinni ”mistä sain”, eli Ritvan käsien alta. Sillä seurauksella, että hän kirkaisi ja ajoi ulos tieltä. Emme onneksi loukkaantuneet ja tein pyhän päätöksen, eli jatkossa en mopoa tytöille lainaisi. Enkä lainannut, vaikka kuulemani mukaan siskoni Kirsti, Roseliuksen Seija ja muut tytöt sitä joskus salaa lainasivat.
Noina hyvinä aikoina järjestettiin myös mopokilpailuja eri puolilla maakuntaa. Edellä mainittu Kutvosen Aimo oli kuljettajien joukossa ”Herra ja hidalgo”, eli nappasi useimmiten ykköspalkinnon. Aimon ajotaidon lisäksi menestystä avitti silloisen Vaasan Koneran huoltopuolen mopovirittämö ja muut kuskit. Kauppias suhtautui lajiin myönteisesti myös markkinamielessä, sillä edistihän oman tallin poikien menestys Zunndap-mopojen myyntiä. Me puolestamme kiistelimme siitä, kumpi oli parempi, kotimainen Tunturi vai saksalainen Zunndap? Se ei koskaan selvinnyt.
Kisoissa käytiin ympäri vuoden ja kisapaikoille ajettiin tietysti kisapelillä. Ja kyllä se vähän koetteli, kun helmikuun pakkasessa ajoin esim. Vähäkyröön kisaan ja sieltä takaisin. Ne olivat muuten erittäin monipuolisia Suomen Urheiluautoilijoiden Liiton ulkopuolisia ns. villejä kisoja. Mopojen lisäksi voitosta taistelivat luokissaan niin henkilö- ja kuorma-autot kuin traktoritkin. Eli pohjalaiset moottoriurheiluperinteet olivat 1960-luvullakin kunniassaan.
Seppo Kauppi
