Related Articles
Muisteloja rippileiriltä
Tulipa tässä mieleeni rippikoululeiri vuonna 1963 Savonlinnan liepeillä, nimeä en enää muista, kun ””dementia” näemmä jo vähän vaivaa. Eli olin jo ehtinyt alkutalvesta ilmoittautua seurakunnan rippikouluun ja käydäkin sitä, kun äitini jostain syystä päätti, että minun on mentävä rippileirille. Niinpä lopetin koulun ja jäin odottelemaan kesää ja leiriä.
Kesä koitti ja minut kuskattiin leirille, ihan kauniiseen itä-suomalaiseen järvimaisemaan. Alue oli kokonaisuudessaan ihan ok, oli pieniä mökkejä, sauna, päärakennus ja lipputanko kentällä järven rannassa. Ja säännöt olivat tiukat. Esimerkiksi tupakanpoltto oli kielletty erottamisen uhalla alkoholista puhumattakaan. No, tietysti me pojat ja tytötkin poltimme, vaikka vähän kylmäsikin. Eritoten se, kuinka olisin äidilleni potkut selittänyt. En onneksi jäänyt kiinni.
Tyttöjen ja poikien kanssakäyminenkin oli hyvin järjestetty, eli asuimme eri rakennuksissa, ja vierailuaika vastakkaisen sukupuolen rakennukseen oli muistaakseni kielletty klo 21.00:n jälkeen. Valvoa tosin saimme klo 22.00, jonka jälkeen alkoi teoriassa hiljaisuus. Sitä toki leirin vanhimmat tiukasti valvoivat, mutta eivät pystyneet käytännössä takaamaan. Ja tupakallekin uskalsimme livahtaa kymmenen jälkeen. Takapakkia tuli tosin sen verran, että yksi meistä pojista jäi kiinni ja erotettiin leiriltä.
Senkin muistan, että ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, saunakin oli kuuma, aurinko paistoi ja järven vesi lämmintä, eli sää suosi meitä. Ja itse opetus ihan hyvää. Toinen papeista oli nuori ja ymmärsi meitä nuoria toimien sovittelijana pienissä erimielisyyksissä ja väärinkäsityksissä. Iäkkäämpi pappi ja hänen apunaan toiminut iäkkäämpi nainen, jonka ristimme ”harpuksi” olivat ns. tiukkapipoja.
Olin saanut mukaan Bell & Howellin kaitafilmikameran, jonka isäni oli ostanut Rooman olympiakisamatkallaan 1960. Äitini toiveena oli tietysti, että oma ”kullannuppu” tallentaa leirikokemuksensa kaitafilmille. Ja tietysti tallensin ja tahti kiihtyi huomattavasti, kun leirialueelle saapui parinkymmenen länsisaksalaistytön joukko. Filmirullat alkoivat uhkaavasti huveta, kun kuvasin ja huomasin olevani suosituimpien poikien joukossa, vaikka vähän liian tuhdissa kunnossa, eli lihavahko olinkin. Se puolestaan johtui siitä, että sota-ajan puutteen kokeneena äitini mielestä lasten piti olla terveen näköisiä, joka ilmeisesti tarkoitti myös lievää ylipainoa. Tuosta ylipainosta pääsin tosin eroon muutamaa vuotta myöhemmin ja minusta tuli tällainen malli ”kukkakeppi”.
Ja sekin tuli todettua, että vaikka yhteistä kieltä ei juuri ollut, paitsi kaikkien vähäinen englannintaito, niin hyvin me kaikki tulimme juttuun saksalaistyttöjen kanssa. Tosin emäntämme, eli ”harppu” ei tästä kansainvälisestä yhteisolosta oikein tykännyt, mutta ei sitä yrityksistään huolimatta pystynyt estämään. Leirinuotio paloi joka ilta aina klo 22.00:n saakka, ja sen jälkeen kanssakäyminen joidenkin osalta jatkui hieman myöhempään.
Eli kaiken kaikkiaan leiriltä jäi kiva muisto yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Eli meidät vietiin tutustumaan Vaalialan kehitysvammalaitokseen ja sen hoidokkeihin. Tuntui tosi pahalta, kun laitoksen johtaja esitteli ikäisiämmekin kehitysvammaisia, kuin eläimiä kertoen heidän sairaudestaan yksityiskohtaisesti. Muistan paheksuneeni tilannetta, jolloin minulle vastattiin, että kierroksen tavoitteena on korostaa sitä, kuinka onnellisia saamme olla, kun olemme terveitä. Sanontaa Jumalan armosta emme sentään saaneet kuulla. Mutta tuo kierros jäi alitajuntaani ja muistan vieläkin, kuinka pahalta tuolloin tuntui.
Leiri päättyi aikanaan, ja kun isä oli saanut kaitafilmit kehitettyä, vanhempani kutsuivat ystäviään kylään mm. katsomaan kuvaamiani leirimuistoja. Valot sammutettiin ja ensimmäinen filmirulla ladattiin. Tarina alkoi lipunnostolla leirialueella, sen jälkeen vuorossa oli pikainen kerros eri puolilla leirikeskusta ja sitten saksalaistyttöjen kirmaisua saunasta järveen ja takaisin. Parissa seuraavassa kelassakin sama toistui täydennettynä saksalaistyttöjen sulkapallopelistä, ruokailusta ja auringonotosta. Tosin viimeisessä rullassa palattiin muuhunkin leirielämään. Kuvaan pääsivät niin papit kuin emäntäkin ja alueen ruokala.
Esityksen päätyttyä ja isäni sytytettyä valot, äiti oli pettynyt kuvalliseen antiin, kuten muutkin seurueen naiset. Olisivat kuulemma kaivanneet kuvaa, mm. hartaushetkistä. Miesväki sen sijaan pidätteli nauruaan ja tuli minulle jälkeen päin antia kehumaan. Mistä olin tietenkin ylpeä.
Seppo Kauppi
