Related Articles
Terttu Kärkkäiseltä syntyy tekstiä
Vaasalainen Terttu Kärkkainen julkaisee tänään toisen romaaninsa. Romaani on nimeltään ”Oikeus rakkauteen” ”Se on kertomus Tytöstä, jolle rakkaus oli tärkeintä maailmassa. Tytön rakkaudesta kerrotaan huumorin pilke silmäkulmassa. Kirja sivuaa ajankohtaista aihetta, oikeutta rakastaa ja siinä pohditaan montako rakkautta naiselle sallitaan. Viisi tai kuusi, vai onko siinä jo liikaa."
Terttu Kärkkäinen on tullut vaasalaisille tutuksi Vaasan kaupunki-infon tiskin takaa, missä hän toimi lääninhalliatulsen etäispäätteenä aina siihen saakka kunnes siirtyi eläkkelle.
-Parasta mitä on tullut tehtyä ovat kaksi poikaani Ilkka ja Juha. Ovat hyviä poikia, parempia poikia ei äiti voisi itselleen saada. Ja poikien myötä olen saanut kaksi mukavaa miniää. Ovat kuin omia tyttöjä. Ja niin kuin muutkin mummut täytyy todeta, että jos omat lapset ovat rakkaita niin vielä rakkaampia ovat lasten lapset. Kimi ja Jami, parasta mitä elämä on minulle antanut, sanoo Terttu.
Napsauauta jatkolinkkia ja lue, mitä Terttu kertoo elämästään.
Lähetä idea: vaasalaisia@suomi24.fi
Tulipahan tehtyäMutta mitä on tullut tehtyä ennen mummuksi tuloa. Voi hyvä tavaton!
Muutin Vaasaan kakskyppisenä Kiuruvedeltä, piällysmiesten pitäjästä ja siitäkös vuokraisäntä sai joskus sopivan tilaisuuden tullen aiheen sanoa, että ”onpa soukka tyttö leviällä päällä”. Elin neljä vuotta soukkaa elämää kahden pienen pojan kotiäitinä, mutta sitten lähdin tavoittelemaan leveämpää leipää.
Suoritin merkonomin tutkinnon Vaasan kauppaopistossa aikuisiällä ja sain ensimmäisen työpaikan työvoimatoimistosta. Se oli hyvä työpaikka.
Työtä oli paljon, mutta hyvä yhteishenki auttoi jaksamaan. Ja hauskaakin työnteko välillä oli, ainakin silloin kun itse töppäsi ja varsinkin kun sai nauraa toisten kommelluksille.
Jäi sinne ainakin yksi pysyvä muisto minunkin töppäilyistäni. Oli uuden työvoimatoimiston vihkiäiset ja tilaisuutta juhlistamaan oli saatu työvoimaministerin ja muiden korkea-arvoisten kutsuvieraiden lisäksi sotilassoittokunta. Puheiden ja virallisen ohjelman jälkeen siirryttiin kahvioon nauttimaan juhlapöydän antimista. Istuin jo kahvipöydän ääressä, kun viereeni istahti komea mies. Kookas, suoraryhtinen sotilas hienossa armeijan univormussa.
Kumpikaan ei keksinyt mitään puhumista. En edes minä, vaikka olen suhteellisen puhelias. Oletin, että mies oli yksi soittokunnan soittajista ja päätin kysyä jotakin musiikkiin liittyvää. ” Mitä te teette soittokunnassa silloin, kun ette ole soittokeikalla”? Mies katsoi hölmistyneenä eikä vastannut kysymykseen. Ajattelin muotoilla kysymykseni selvemmin ja kysyin:” Niin kuin esimerkiksi sinä, teetkö sinä mitään muuta kuin soittelet”?
Mies suoristi ryhtiään, yskäisi ja vastasi: ”Minä olen sotilasläänin komentaja, minä en soittele”. Nöyrät ja monisanaiset anteeksipyynnöt saivat sotilasläänin komentajan nauramaan ja hän tervehtii minua vieläkin hymy huulillaan. Ja työvoimatoimistossa kysellään joskus vieläkin työkavereilta ”teetkö sinä mitään muuta kuin soittelet”.
Vuonna 1987 siirryin lääninhallituksen palvelukseen. Hyvä työpaikka sekin, varsinkin työvuodet Kansalaisinfossa, seitsemän viraston yhteispalvelupisteessä. Sinnekin jätin jälkeni. Toivon mukaan varsinaiseen työhön ja palvelukulttuuriin, mutta myös keventämään arkista työpäivää. Kun joskus pohdittiin yhdessä miten hankalien asiakkaiden kanssa tulisi menetellä, annoin mielestäni hyvän neuvon. Jos asiakas käy niin hankalaksi, että alkaa haistattelemaan: ”haista akka p…. tai haista akka v…. niin täytyy kuunnella rauhallisesti tuleeko vielä lisää haistettavaa ja todeta sitten tyynesti ”nyt pyydät kyllä liikoja”.
On toki tullut tehtyä muutakin kuin ansiotyötä. Tuttavat tuntevat minut taitavana remonttireiskana. Olen remontoinut itselleni ainakin kymmenen asuntoa, maalannut, tapiseerannut, kaakeloinut ja kalustanut. Viime kesänä kun ei ollut sopivaa remonttikohdetta, laitoin mökille kylpytynnyrin. Kyllä sai kottikärryt kyytiä, kun kärräsin mäkirinteeseen mursketta tynnyrin alle. Ja mökkinaapureilla oli hauskaa, kun naisvieraat juoksivat nakuina saunan ja tynnyrin väliä.
Lentopalloakin olen pelannut ja pelaan edelleen. Enkä aivan huonosti pelaakaan. Vielä viime talvena puulaakiottelussa pelastin pallon peliin tekemällä ”tiikerin” niin lähellä tuomaria, että kuulin kun hän kehui minua pisteiden laskijalle: ”Ketterä mummu”.
Ja ennustaakin minä osaan. Katsoa korteista tulevia. Ja hyvin on povaukset pitäneet paikkansa. Kerrankin ennustin eräälle miehelle odottamatonta onnea ja niin tapahtui. Mies istui iltaa kapakassa ja vaalea blondi pyöri hänen ympärillään. Siveli ensin rinnuksia, siirtyi sitten reisille ja lopuksi taputteli takamusta. Mies nautti aikansa blondin lähentelystä, mutta sanoi lopulta: ”Onneksi vaimo teki tuon saman aamulla ja vei lompakon”. Siinä sitä odottamatonta onnea.
Onhan sitä tullut rehvasteltua tunnepuolellakin. On ollut rakkaita ja salarakkaita, nehän ovat nyt niin muodissa ja minä yritän pysyä muodin mukana. Seuraan ajan henkeä niin tarkasti, että kerron avoimesti salarakkaistani, sehän kuuluu asiaan. Kerran meitä oli parikymmentä naista istumassa iltaa ja parantamassa maailmaa. Muut olivat visusti naimisissa, mutta halusivat kuulla minun miesseikkailuistani. No, saamanne pitää ajattelin ja kerroin päättyneistä romansseista. Kyllä siinä muutama mies tuli ruodittua oikein kunnolla ja kunkin tarinan päätteeksi totesin nauraen:” Rauha hänen muistolleen”. Naisten joukossa oli ainakin yksi tosikko, joka kysyi hädissään:” Onko ne kaikki kuolleet”? Vastasin ” Eivät aivan kaikki, kyllä joku vielä sinnittelee”.
Voi hyvänen aika, meinasin aivan unohtaa. Olenhan minä kirjoittanut kaksi kirjaakin. Ensimmäinen kirjani Padonrakentaja julkaistiin vuonna 2002 ja sain siitä niin hyvää palautetta, että se rohkaisi jatkoon. Monen mielestä Padonrakentaja oli surullinen ja rankka luettava, mutta se oli vain alkusoitto ja pohjustus tuleville tapahtumille.
Toinen kirjani Oikeus rakkauteen julkaistaan 1.12.2006. Se on kertomus Tytöstä, jolle rakkaus oli tärkeintä maailmassa. Jos Padonrakentaja oli surullinen, niin ei tämäkään mikään vitsikirja ole, vaikka Tytön rakkauksista on kerrottu huumorin pilke silmäkulmassa. Kirja sivuaa ajankohtaista aihetta, oikeutta rakastaa ja siinä pohditaan montako rakkautta naiselle sallitaan. Viisi tai kuusi, vai onko siinä jo liikaa. Pitäisikö yhden rakkauden riittää, sillä rakkaushan on ikuinen. Kaikki se kestää, kaikki se kärsii, kaikki se anteeksi antaa. Kirjan Tyttö ei halunnut kärsiä, hän halusi rakastaa.
Mitähän sitä tuleekaan vielä tehtyä, jos elää saa. Pitänee katsoa korteista.
Terttu Kärkkäinen
terttu@karkkainen@kolumbus.fi
0400-323128
