Related Articles
Nuorena poikana me nuoret pojat Suomen Pankin talossa, kuten muuallakin Vaasassa, luimme juttuja intiaanien ja cowboyden, tilallisten, uudisasukkaiden ja USA:n armeijan yhteenotoista.
Siihen aikaan, mihin juttuni sijoittuu, eli vuoteen 1956, meillä pojannaskaleilla ei ollut nettiä eikä älypuhelinta, mutta sentään kideradio. Siitä kuuli yhden kanavan, Vaasan aseman lähetyksen. Mutta asiaan, eli intiaaneihin. Eli minä ja ystäväni Eero Ulkuniemi, jonka kanssa juttelin tässä taannoin 45:n vuoden tauon jälkeen, ihailimme Sitting Bullia, suurta Sioux-heimon intiaanipäällikköä.
Niinpä päätimme vuosien sotien jälkeen suostua rauhanehtoihin valkonaamojen kanssa Ulkuniemen perheen asunnon olohuoneessa. Eli pukeuduimme intiaaneiksi ja pystytimme parketille intiaaniteltan. ”Poltimme” teltassa rauhanpiippua entisten vihollisten kanssa ja totesimme, että jotain puuttuu, eli tuli.
Niinpä kasasimme takasta puita telttamme keskelle ja sytytimme, ja kauniisti nuotio paloikin, rumpu pärisisi ja savu levisi ympäri lukaalin. Mutta rauha valkonaamojen kanssa solmittiin.
Ehdimme tanssia tovin rauhantanssia, ennen kuin illuusio särkyi. Sisään ryntäsi väkeä, joka ei ymmärtänyt mitään valkonaamojen ja intiaanien rauhanpyrkimyksistä. Session keskeyttivät Eeron isä, oma isäni, talonmies eikä edes palomies ymmärtänyt, vaikka kuinka selitimme.
Mutta mikä oli tarinan opetus. Intiaanit häviävät aina, eivätkä valonaamatkaan voita. Kun pääsimme kotiin, en ehtinyt edes inkkaripäähinettä riisua, ennen kuin isäni vakuutteli rauhansopimuksen pätevyyttä naputtelemalla paljasta pyllyäni nahkavyöllä. Ja lisäksi tuli häätö reservaattiin, eli huoneeseeni määräajaksi.
