Related Articles
Talohistoriikit ovat kiinteä osa kaupunkikulttuuria. Vaasassa monilla taloilla tai taloryhmillä on ja oli omat nimensä. Oli Kapernaumi, Betlehem,Wiikin Tivoli, Hotelli Hilton ja monta muuta. Tässä Veikko Partasen muisteltamat Rantakatu 14:sta. Kuva 1950-luv un puolivälistä. Alkuperäinen kuva
Keväällä 2001 kokoontui neljä kaveria kahvittelemaan ja muistelemaan menneitä ja yhteisiä kokemuksia asumisesta ja elämisestä lapsena ja nuorena Asunto-osakeyhtiö Rantakatu 14:ssa ja yleensäkin 1950 – 60–lukujen Vaasassa.
Seurauksena tapaamisesta oli iloisen jälleennäkemisen lisäksi pari tuntia ääninauhaa sekä runsaasti muistiinpanoja. Paljon oli muistoja ja aina joku muisti seikan sieltä ja toinen tuolta.
Muistot ovat kaikkien yhteisiä, asioiden koostamisen ja puhtaaksikirjoittamisen suoritti Veikko Partanen talon 50-vuotisjuhlavuonna keväällä 2002.
Keväällä 2012 – talon 60-vuotisjuhlavuoden kunniaksi – Veikko Partanen uudelleenmuokkasi tekstiä sekä saattoi sen sähköiseen muotoon.
Jatka jutun lukemista
40-50 lasta samassa talossa
Me neljä kaveria muutimme vanhempinemme ja sisaruksinemme muutaman vuoden ikäisinä taloon sen valmistuttua kesällä 1952. Laskelmiemme mukaan talossa asui siihen aikaan peräti 40 – 50 samaan ikäluokkaan kuuluvaa lasta.
Kukin miestä asui talossa parisen vuosikymmentä, osapuilleen 1970–luvun alkuun asti. Tämän jälkeen vanhempamme jatkoivat asumistaan talossa vuosikausia. Vuonna 2012 yksi meistä asuu edelleen talossa puolisonsa kanssa. Meidän kaikkien siteet taloon ja sen ympäristöön ovat siis varsin vahvat.
Seuraavassa on kuvattu lasten ja nuorten elämää, leikkejä, harrastuksia ja ”tempauksia” 1950 – 60–lukujen Vaasassa, erityisesti Rantakatu 14:ssa ja sen lähiympäristössä, sellaisena kuin me, nyt (v. 2002) noin viisikymppiset ”pojat” sen muistamme.
Yleistä talosta ja sen lähiympäristöstä
Taloon muuttaessamme toisesta maailmansodasta ei ollut kulunut montaakaan vuotta ja kaikesta – myös leluista ja urheiluvälineistä – oli puutetta. Tätä me lapsina emme varmaankaan aina oikein ymmärtäneet. Suomessa elettiin voimakasta jälleenrakennusvaihetta ja maksettiin sotakorvauksia. Aineellista puutetta korvasivat osaltaan luja usko tulevaisuuteen sekä yhteisöllisyyden ja yhteistyön henki.
Lapsilla ja nuorilla ei kotipiirin ulkopuolisia harrastuksia juurikaan tuohon aikaan ollut. Radiota kuunneltiin ahkerasti ja hartaasti. Televisiota, videoita, stereoita ei vielä ollut, tietokoneesta puhumattakaan. Radiokuunnelmat, kuten Baskervillen koira, Harry Lime – kolmas mies, Paul Cox sekä Pekka Lipposen seikkailut tulivat tutuiksi. Urheilulähetyksiä kuunneltiin Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostamina, Markus-setä kertoi satuja ja kehotti syömään kaurapuuroa.
Kotitalomme oli lähialueen ainoa isompi kerrostalo, ympärillä oli vanhempia kivitaloja sekä puutaloja pihoineen, ulkorakennuksineen ja puutarhoineen. Talon edessä olivat laajat puistoalueet sekä merenranta veneineen ja laitureineen. Talon takapuolella oli iso piha ja palokatu. Räätälinsaari, Hietasaari ja Vaskiluoto olivat lähellä. Ympäristö oli hyvin virikkeellinen ja tarjosi erinomaiset mahdollisuudet lapsille leikkiä, urheilla ja seikkailla. Itse talo vintteineen, kellareineen, rappukäytävineen, hisseineen, pannuhuoneineen ja pyörähuoneineen oli lapsille ja nuorille varsin mielenkiintoinen.
Lapsia kiinnostivat myös talossa olleet liikehuoneistot. A-rapun vieressä oli ”psykiatrin” vastaanotto ja sinne äidit veivät ongelmaisia tyttäriään saamaan ”hoitoa”. Vastaanotto ei toiminut kauaakaan: poliisit veivät valkotakkisen huijarin takinhelmat liehuen Mustalla Maijalla putkaan.
Myöhemmin samassa huoneistossa oli Marinin kellosepänliikkeen korjaamo. Sinne pääsi joskus kuuntelemaan miesten juttuja, jotka erityisesti tilipäivän tienoilla olivat jostain syystä tavallista vilkkaampia. B-rapun vieressä oli sekatavarakauppa Korsholms, myöhemmin Anva, joka oli ensimmäisiä itsepalvelumyymälöitä Vaasassa. Sieltä ostettiin lihat, maidot omaan ”hinkkiin”, leivät ja leikkeleet. Kahvit jauhettiin kaupassa ja paketista lapset saivat autojen keräilykuvia, jotka liimattiin albumiin.
Jos lapset sattuivat jostain saamaan taskurahaa, he ostivat alakerran sekatavarakaupasta nekkuja, tikkareita, nallekarkkeja tai kilosuklaata. Joskus sai jopa Siesta- tai DaCapo -patukan, Sulo – tai Figarol – pastillerirasian. Purukumit olivat isoja laattoja, joiden mukana tuli ”tatuointikuvia” tai senaikaisten näyttelijöiden tai iskelmälaulajien kuvia. Jos ei ollut rahaa, millä ostaa kaupasta makeisia, oli otettava makean nälkään kotoa jääkaapista salaa ylimääräinen pala vaaleata apteekin Jekovit –vitamiinisuklaata. Toy -purukumit, Marabou -suklaat, O´Boy –kaakaojuomat sekä banaanit ostettiin vauraammasta Ruotsista.
D-rapun vieressä oli Staufferin kemikalioliike, josta sai ostaa salmiakkia, oikein kirjevaa´alla punnittuna.
Saman rapun toisella puolella oli Vaasan Viljatukku. Kauppahuoneisto oli talon päädyssä ja huoneisto oli kesäisin auringonpaisteesta johtuen varsin kuuma; ulko-ovea pidettiin auki, huoneistosta tuprusi ulos vahva sikarin haju ja kadulle asti kuului äänekäs kaupankäyntiin liittyvä keskustelu. Puhelinlinjat eivät olleet siihen aikaan kovin hyvät.
Rantakatu 15 B:ssä, vieläkin paikallaan olevan kivitalon päädyssä, oli Vaasan Vapaapalokunnan paloasema. Harjoituksia oli mukava seurata ja vielä jännittävämpää oli hälytyksen tullessa: avomalliset paloautot lähtivät kellot soiden paloa sammuttamaan.
Rauhankadun ja Rantakadun kulmassa oli yleinen sauna. Lapsen silmin se oli hämyinen, jännittävä, ehkä hieman pelottavakin paikka, josta asiakkaat poistuivat joskus varsin hilpeällä tuulella. Saunasta levisi ympäristöön miellyttävä savun-, saippuan- sekä vihdansekainen tuoksu.
Rantakatu 13:ssa oli Mekano, jossa nokikasvoiset, mustahaalariset miehet työskentelivät metallin kimpussa. Vankilakin oli lähietäisyydellä. Siellä käytiin mm. korjauttamassa kenkiä.
Kesät
Pienempänä leikittiin kesäisin paljon pihalla. Kuten edellä todettiin, lapsia oli paljon, ja aina löytyi leikkikavereita hiekkalaatikolle tai keinumaan. Vähän isompana alkoivat pallopelit: jalkapallo ja pesäpallon muunnos ”neljä maalia”. Jalkapalloa pelattiin lähes joka päivä ja joukkueet saatiin aina kokoon. Pallot olivat isoja nahkapalloja ja kastuessaan ne olivat todella painavia. Joskus pallo sattui lentämään parvekkeelle asti ja se jouduttiin hakemaan sieltä, jopa ulkokautta kiipeämällä.
Yleisurheilua harrastettiin paljon. Pihalla hypittiin pituutta ja kolmiloikkaa, Korkeushyppy- ja seiväshyppytelineet tehtiin itse läheisiltä rakennustyömailta ”lainatuista” materiaaleista. Seipäinä käytettiin ensin raskaita metallitankoja, myöhemmin ostettiin Pallo-Palosta oikein bambuseipäät. Urheilukilpailuja järjestettiin usein, sopivia juoksuratoja löytyi puistosta.
Asvaltoidulla jalkakäytävällä ajeltiin kolmipyörillä ja potkulaudoilla, joillakin oli jopa polkuautot. Myöhemmin pyörät olivat isompia ja pihalla, jalkakäytävällä ja mäessä ajeltiin isolla joukolla hurjaa vauhtia. Pyörän haarukkaan laitetut pahvinpalat, ”räpätit”, pitivät kovaa ääntä.
Jossain vaiheessa muotiin tulivat leveät sarvet, ”jappisarvet”. Mitä leveämmät sarvet olivat, sitä kovempi kaveri. Pyörät olivat aina jostain rikki, olivathan ne useimmiten käytettyinä ostettuja. Mutteri tai ruuvi puuttui tai lokasuojat olivat rikki. Eniten ongelmia oli renkaiden kanssa, päällyskumit olivat usein kuluneita ja reikäisiä ja puhkesivat helposti. Renkaita yritettiin korjata kiertämällä niiden ympärille narua tai rautalankaa.
Vähitellen elämänpiiri laajeni ja aikaa vietettiin yhä enemmän rannassa. Siellä leikittiin pyykkilaiturilla ja erityisen hauskaa oli ajella kiskoilla kulkevilla laiturivaunuilla. Vaunuilla huvilanomistajat veivät tavaroita veneilleen ja saaristolaiset mm. Böljan – tai Bergö -nimisille, lähisaaristoon menevälle laivoille. Rannassa uitettiin kaarnalaivoja tai kaisloista tehtyjä lauttoja ja seikkailtiin laiturien alaisissa sokkeloissa. Joskus leikit olivat vaarallisiakin; kerran eräs tyttö oli hukkua, mutta onneksi hänet saatiin pelastettua naaraamalla. Kalahallin rakennuksessa oli heinävarasto, siellä oli hauskaa hypellä heinäpaalien päälle.
Joskus kuunneltiin kun pelastusarmeijan soittokunta, ”rälläkkä”, soitti ja kuoro lauloi puistossa. Ongella käytiin usein rannassa, matoja oli helppo löytää puistosta tai naapuritalojen puutarhoista. Saaliitkin olivat hyviä, etenkin nykyisen Faroksen kohdalla olleen viemärin läheisyydestä pyydettäessä! Näitä kaloja ei tietenkään käytetty ravinnoksi.
Talomme ympärille alkoi ilmestyä rakennustyömaita, jotka tarjosivat ehtymättömät mahdollisuudet lasten seikkailuille. Kallioiden räjäytysvaiheessa löytyi räjähdyspanosten sytytyslankaa, eriväristä muovilla päällystettyä metallilankaa, jolle aina löytyi käyttöä. Sitä kerättiin metrikaupalla ja joskus vain rehvasteltiin sillä, että kenellä sitä oli eniten. Lautoja ja nauloja kerättiin myös esimerkiksi puujalkojen tekoa varten. Rakennusvaiheessa leikki, juoksentelu ja kiipeily jatkuivat talon sokkeloissa ja kerroksissa, eikä se aina ollut kovin turvallista, näin jälkikäteen ajatellen.
Sisäsatamassa käytiin katsomassa junia ja keräämässä maissinjyviä, joita oli pudonnut maahan kuormaa purettaessa. Pop-cornia ei vielä silloin tunnettu, mutta jyviä käytettiin esimerkiksi ammuksina koiranputkista tehdyissä puhallusputkissa. Junanvaunuista löytyi myös lyijysinettejä, ”plommeja”, joita oli mukava laittaa kiskoille ja katsoa kuinka ne levisivät lituskoiksi levyiksi junan ajettua niiden päältä. Lyijylevyillä taas oli paljon erilaisia käyttötarkoituksia, esimerkiksi ongen painoina tai vain vaihtokaupan välineinä. Junanvaunuista saattoi myös löytää rikkikiisua, joka paloi hienolla sinertävällä liekillä.
Mutta eniten leikittiin kotitalon tuntumassa. Kaupan ikkunoiden edessä oli markiisit ja etenkin tytöt tapasivat heitellä erivärisiä kumipalloja markiisin päälle. Samaan aikaan he tekivät käsillään joitain liikkeitä, taputtivat käsiään selän takana ja edessä. Tämän leikin syvempi olemus on jäänyt pojille hieman epäselväksi. Tytöt harrastivat myös ”trinttaamista”: puistossa maahan piirrettiin kepillä tai asvalttiin liidulla ruudukko, jossa piti hyppiä ruudusta toiseen tiettyjen sääntöjen mukaisesti. Puistossa tietenkin kiipeiltiin puissa ja leikittiin ”puukkomaata”, missä puukko heitettiin maahan piirrettyyn ruutuun ja yritettiin voittaa leikkikaverilta lisää maata. Hävinnyt oli se, joka ei enää mahtunut seisomaan omalla alueellaan.
Palokadulla leikittiin paljon. Kevään veneidenkunnostuksista oli jäänyt paljon ”aarteita”, maali- ja tervapurkkeja, pensseleitä, lautoja, nauloja, ruuveja jne., joista sai aikaan kaikenlaista mukavaa.
”Salapoliisia ja rosvoa” leikittiin usein, samoin ”Intiaania ja cowboyta”. Pyssyt olivat aluksi itse puusta tehtyjä, myöhemmin saatiin kaupasta ostetut nallipyssyt. Joillakin oli oikein pistoolivyö ja sulkapäähine tai cowboyhattu.
Etupihalla leikittiin myös ”prekkausta”. Kolikko heitettiin napakasti vasten kiviseinää ja yritettiin saada kimpoamaan mahdollisimman lähelle kaverin heittämää kolikkoa. Jos sen sai vaaksan päähän, niin voitti kolikon. ”Puttausta” leikittiin puiston käytävällä: kolikko heitettiin muutaman metrin päähän ja jos sen sai vaaksan päähän kaverin heittämästä kolikosta, voitti kolikon.
Suurennuslasilla leikittiin keväällä ja kesällä aurinkoisina päivinä. Lasilla oli mukava polttaa kaisloja, sanomalehteä ja erityisesti vanhoja valokuvia ja negatiiveja. Ne paloivat hyvin, savusivat aika lailla ja niistä lähti erikoinen tuoksu palaessaan. Monet korvaamattomat valokuvat hävisivät savuna ilmaan. Joskus poltettiin ”vahingossa” hihaa tai kumisaappaan vartta.
Pientä kiusaakin tehtiin. Rappukäytävät olivat yleisiä kokoontumispaikkoja, niissä metelöitiin, juostiin, kolisteltiin, ajeltiin hissillä ja vähän nahisteltiinkin. Talonmiehiä kiusoiteltiin ja sitten juostiin pakoon. Erään yövuorolaisen ikkunan alla räjäyteltiin paukkupommeja tämän yrittäessä nukkua päiväunia. Joskus pudotettiin vedellä täytetty paperipussi parvekkeelta jalankulkijan niskaan. Joku pudotti raa´an kananmunan ja toinen jääpalan. Pahemmilta onnettomuuksilta kuitenkin vältyttiin.
Kesällä käytiin tietenkin uimassa. Joskus uitiin alhaalla Kalarannassa, yleensä kuitenkin mentiin Hietasaareen. Uinti- ja seikkailuretkiä tehtiin myös Paratiisisaareen, Gustavsborgiin, Räätälinsaareen, Vaskiluotoon ja joskus aina Ahvensaareen asti. Eväänä oli tietenkin ”possuja” ja vadelmalimonadia tai sitruunasoodaa.
Monet liittyivät Vaasan Uimaseuraan, olivat Hietasaaressa keväästä syksyyn, aamusta iltaan ja joistakin tuli jopa valtakunnantason kilpauimareita. Jotkut olivat enemmän uimaseuran ”maskotteina”, pilkkoivat saunapuita, lämmittivät saunaa, myivät lippuja kassalla ja hoitivat pieniä juoksevia asioita. He pääsivät sitten ilmaiseksi pukukoppiin ja saunaan sekä saivat kahvilasta isojen jäätelöpakkausten loppuja kaavittavikseen.
Jotkut lapsista olivat koko kesän tai ainakin osan siitä huvilalla tai maalla ja palasivat kaupunkiin vasta syksyllä. Jälleennäkemisen riemu oli taas suuri.
Syksyt
Syksyllä jatkuivat monet edellä mainitut puuhat. Iltojen hämärtyessä ruvettiin leikkimään piilosillaololeikkejä, esimerkiksi ”Kirkonrottaa” ja ”Kymmentä tikkua laudalla”. Ympäristö tarjosi erinomaiset mahdollisuudet näihin leikkeihin ja itse talostakin löytyi lukemattomia jännittäviä piilopaikkoja.
Lähes jokaisella naapuritontilla oli omenatarhat ja omenavarkaissa käynti kuului tietenkin syksyn ”harrastuksiin”. Jollain pihalla oli jopa päärynöitä. Ne eivät olleet erityisen maukkaita, mutta niitäkin piti kokeilla, samoin kitkeriä ja kovia talviomenoita. Verkkareissa oli kuminauhat lahkeissa ja housujen sisään mahtui paljon omenoita. Monen talon asukkaat ja talonmiehet tulivat tutuiksi pakosalle juostessa. Joskus saattoi joutua kiinni itse teossa ja seurauksena oli enemmän tai vähemmän mukava puhuttelu. Eräskin kaveri oli juuri ottamassa puusta omenaa, kun isäntä tuli omenapussin kanssa paikalle ja sanoi: ”Nämä ovat torilta, ota tästä, ovat parempia”. Ei mennyt kaveri enää uudestaan.
Syksyisin hämärän tullen tehtiin joskus muitakin tempauksia. Jotkut hurjapäät menivät vintin luukusta ylös katolle ja kävelivät pitkin katonharjaa. Joku kiipesi ulkoportaita pitkin katolle asti.
Syksyisin oli Palokuntajuhlat Hietasaaressa ja maakunnasta tuli kaupunkiin paljon palomiehiä ja paloautoja. Kalarannassa oli jännittävää seurata, kun puumökki sytytettiin palamaan ja näytettiin, kuinka se sammutetaan. Hietasaaressa oli päiväsaikaan kilpailuja ja illalla oli tunnettujen taiteilijoiden tahdittamat tanssit. Eräät meistä uimaseuralaisista menivät jo aikaisin päivällä uimaseuran saunaan tai pukukoppiin piiloon ja livahtivat usean tunnin pimeässä odottelun jälkeen ”fuskulla” sisään katsomaan, kun Laila Kinnunen, Olavi Virta tai Kipparikvartetti esiintyi. Aikuiset virittäytyivät tunnelmaan nauttimalla Ykköspilsneriä.
Talvet
Talvisin leikit ja harrastukset olivat edelleen enimmäkseen liikunnallisia. Lunta ei ajettu 1950- 60 –luvuilla pois katujen varsilta tai pihoilta siinä määrin kuin nykyään. Lunta oli siis paljon joka paikassa ja lapsilla oli hauskaa. Hiihtämistä harrastettiin paljon, vaikka varusteet eivät aina olleet parhaasta päästä. Sukset ja monot olivat usein epäsopivat, vanhemmilta sisaruksilta perityt. Omia hiihtokilpailuja järjestettiin kun ensin oltiin oltu Öjbergetillä (Öiperillä, kuten sanottiin) katsomassa Veikko Hakulista ja muita sen ajan suuruuksia. Puiston mäkeen tehtiin hyppyri, ”tunkku”, jolta hypättiin muutaman metrin hyppyjä. Hovioikeudenpuistossa ja Gustavsborgissa (Kustasporissa, kuten sanottiin) oli isommat, laudoilla vahvistetut hyppyrit.
Rattikelkalla tai potkukelkalla laskettiin peräkkäin Rauhankadun mäen päältä alas hurjaa vauhtia kauas jäälle asti. Joku aina vartioi, että Rantakatua pitkin ei tullut autoja tai hevosia.
Jossain vaiheessa, ehkä 1950 –luvun lopulla, kaupungin toimesta jäädytettiin liukurata jyrkkine valleineen Rantakadulta alas rantaan asti. Vahinkojakin sattui ja silloin tällöin rataa ”koristeli” punaiset verijäljet. Rata lopetettiin, kun onnettomuudet pahenivat.
Pihalle rakennettiin lumilinnoja, isojakin rakennelmia, ja niissä vietettiin paljon aikaa ja poltettiin kynttilöitä ja sanomalehtiä. Vaatteet olivat usein steariinin tahrimia ja haisivat savulta.
Jäällä luisteltiin usein ja 1950 –luvun lopulla talon nuoret rupesivat itse auraamaan laitureiden viereen pelikenttää, ”pluukaamaan luistinpaanaa”. Aluksi talonmieheltä lainattiin ”pluukia”, mutta myöhemmin ostettiin oma yhteisesti kerätyillä rahoilla. Maalit tehtiin laudoista ja metalliverkosta. Myöhemmin jossain vaiheessa myös kaupunki aurasi luistinradan Räätälinsaaren kupeeseen.
Alussa pelattiin jääpalloa, mutta jääkiekko vei nopeasti voiton. Pelivarusteet olivat ensin hyvin vaatimattomat: vanhat, usein liian isot ”hokkarit”, itse tehdyt mailat, säärisuojat sanomalehdistä, kypäristä ei ollut tietoakaan. Vähitellen vuosien mittaan varusteet paranivat. Ottelut olivat kovia ja yleensä aina saatiin joukkueet oman talon pojista kasaan, toki mukaan otettiin myös naapuritalojen poikia.
Lakanasta ja puukehikosta tehtiin jääpurjeet, joilla kiidettiin luistimet jalassa kovaa vauhtia pitkin Sundominlahtea.
Joskus, kun ei jaksettu lähteä jäälle, pelattiin kadulla. Autoja ei juuri ollut kadunvarrella eikä katua hiekoitettu siihen aikaan, joten tamppaantuneesta lumesta muodostui kadulle kova jäinen pinta, joka kesti jopa luistelun. Piti vain varoa, että ei luistellessa osunut hevosenkakkaan ja kaatunut nenälleen!
Keväät
Keväisin leikittiin edelleen paljon rannassa. Ilmojen lämmetessä jään päälle kertyi vesisateesta ja sulaneesta lumesta vesikerros, jonka pinnalle muodostui yön aikana sentin-parin jääkerros. Tällä joustavalla ja keinuvalla pinnalla oli mukavaa juosta, piti vain varoa, ettei vauhti hiljentynyt liikaa. Joskus kuitenkin kävi niin, että jää petti ja ”plomattiin” tai ”ploisattiin” ja juostiin kotiin vaatteet likomärkinä. Jäälautoillakin seilattiin uhkarohkeasti, onneksi pahemmilta onnettomuuksilta vältyttiin.
Kevään tullessa autettiin innokkaasti talonmiestä hakkaamaan pois asvaltin pintaan muodostunutta jääkerrosta. Kyse ei tainnut olla pelkästä auttamisenhalusta, pääsihän näin nopeammin ajelemaan polkupyörillä ja leikkimään muita kesän leikkejä.
Lopuksi
Edellä on kerrottu enimmäkseen poikien leikeistä ja harrastuksista, mutta on todettava, että hyvin usein tytöt ja pojat leikkivät yhdessä samoja leikkejä. Lisäksi sisällä tapahtuneet leikit ja harrastukset on jätetty vähemmälle: siihen aikaan kun oltiin todella paljon ulkona. Mutta toki kuunneltiin radiosta lastenohjelmia, luettiin sarjakuvalehtiä, pelattiin pelejä, leikittiin autoilla, nukeilla ja muilla leluilla.
Vuosien saatossa nuorilla kotitalon ja pihapiirin ulkopuoliset harrastukset lisääntyivät, saatiin uusia ystäviä, koulu vei enemmän aikaa, tuli ”rautalankamusiikki” ja koulutanssit, seurustelut alkoivat, osa meni töihin, osa jatkoi opintojaan – ja näin tämä iso joukko hajaantui omille teilleen.
Suurin osa taloon vuonna 1952 muuttaneista asui siinä useita vuosia, jopa vuosikymmeniä. Talon asukkaat tunsivat hyvin toinen toisensa ja taloon muodostui sellainen yhteenkuuluvuuden ja sallivuuden ilmapiiri – ”kuria ja järjestystä” unohtamatta – että se omalta osaltaan antoi tukevan perustan lapselle tulevaisuutta varten.
Vaikka aika kultaa muistot, lienee paikallaan sanoa, että Rantakatu 14 ei ole meille pelkkä osoite.
Se on paljon, paljon enemmän…
