Related Articles
Kaikkivaltiaat ennakkokäsitykset
Ohjasin harrastajakirjoittajia Vaasa-opistossa viiden vuoden ajan. Painotin jatkuvasti sitä, ettei lukemisen tärkeyttä voi kylliksi korostaa. Jokapäiväisestä lukemisesta täytyy tulla tapa ja on luettava muutakin kuin kaunoa. On luettava parhaita ja heihin eivät välttämättä kuulu myydyimmät.
kuva: Vaasa ennen ja Nyt ja Tapio Parkkari
Joka pelkää vaikutteita lukekoot Danusia Stokin kirjan puolalaisesta elokuvaohjaaja Krysztof Kieslowskista. Kirja karkottaa mokomat pelot.
Neuvostoliitossa oli kirjailijakouluja. Sieltä valmistui kielellisesti hyviä kirjailijoita. Heillä oli siis instrumentti, jota he eivät voineet käyttää. Ideologiaan pitäytyvät kirjoittajat ja kirjailijat eivät kirjoittaneet samassa kontekstissa. Tietääkseni ei Aisopoksen/Buharinin vertauksiin ja mielleyhtymiin perustuvaa kieltä tohdittu kokeilla, koska niin monet sen käyttäjistä olivat Stalinin aikana menettäneet ainoansa.
Kehotin varomaan mustavalkoajattelua ja suosittelin Tolstoin varjostusteoriaa. Hänen henkilönsä ei ole yksinomaan hyviä tahi pahoja. He olivat molempia. Pierre Bezuhov oli hyvä ja sympaattinen, mutta myös nahjus.
Vapaaehtoinen sensori
Yksitoikkoista ohjaaminen ei ollut. Joskus tuli eteen hyvinkin yllättäviä tilanteita. Tässä yksi: erän ryhmän jäsenistä puuttui innolla muitten tekstin sisältöön. Talon eri opintopiireissä häärivä kotiseutuhistorioitsija JK katsoi olevansa kutsuttu Valkoisen Vaasan hengen vaalijaksi.
En ole varma siitä, mitä se 2000-luvulla tarkoittaa, mutta nähtävästi vasemmistolaiseksi kuvitellun hengen vastustamista Bushin, Berlusconin ja Le Penin nimiin. Hämäräksi jäi vain se, missä JK kuvitteli vasemmistolaisen politiikan kuohuvan niin voimakkaana, että henkisen suojeluskuntalaisen oli asetetuttava puolustusasentoon – tuskin Suomessa eikä ainakaan Vaasassa.
Julkaisimme vuosittain niteen ja JK ilmoittautui vapaaehtoiseksi asemoitsijaksi, koska oli eläkkeellä ja tietokoneensa olivat viimeisen päälle. Nuori nainen oli kirjoittanut runon Pinochetista ja arvostellut tämän politiikan alimpaan kattilaan. JK kauhistui. Hän sanoi runoilijalle, että Pinochetia ei saa arvostella, koska hän pelasti Chilen kommunismilta. En muista kastroiko nainen runonsa vai jättikö hän sen pois.
Pinochet – Chilen pelastaja
Kuultuani asiasta katsoin tarpeelliseksi täyttää 30 vuoden tietovajauksen ja kertoa JK:lle uutisen: Salvador Allende ei ollut kommunisti, vaan nk. isänmaallinen sosiaalidemokraatti. Hän ei suinkaan halunnut johdattaa maataan kommunismiin ja liittolaissuhteeseen Castron Kuuban kanssa, vaan kansallistaa sen kuparikaivokset, jotta Chilen kansallisomaisuus ei jatkuvasti valuisi USA:n.
Kysymys oli yksinomaan taloudesta. Pinochet puolestaan oli CIA:n sylikoira, joka murhautti noin 3 000 maanmiestään taatakseen USA:n edut Chilessä. JK ei sanonut mitään. CIA:n agenttien raportit Allenden taustalla toimivista kommunisteista oli sepitettä. CIA näki tuolloin kommunisteja joka puolella, kuten se tänään näkee terroristeja kaikkialla. Kumpaakin termiä käyttämällä on pikaisesti vaiennettu vaatimattominkin oppositio minkä inhimillisen toiminnan alueella.
Kapula kädessä
Jokainen ohjaavaa toimintaa harjoittanut tietää, kuinka vaikeata on saada perille se totuus, että mikäli halutaan uskottavuutta ja aitoutta, on dialogin oltava johonkin mittaan epäloogista, vaikka asiassa pysyttäisiinkin. Kun kaksi ihmistä kohtaa, niin he puhuvat usein toistensa ohi ja läpi.
Niinikään olen yrittänyt saada kirjoittajat kiinnostumaan ennakkokäsitysten lainalaisuuksista. Vaalimainoksessa esiintyävä kasvo ja vaalilause sen alla saattavat synnyttää positiivisen reaktion ja äänestyspäätöksen. Keitämme omassa päässämme kokoon kaiken sen, minkä vuoksi haluamme uskoa tähän ehdokkaaseen. Nk. todellisuuden kanssa asialla ei juurikaan tekemistä. Ja yhtä helposti keitämme kokoon sen, miksi viereisessä julisteessa esiintyvä on epäluotettava ja kiero roisto. Todellisuutta hyljeksii myös tämä käsitys.
On oltava paikalla
Klassinen esimerkki positiivisilla varauksilla ladatuista ennakkokäsityksistä on puolalais-amerikkalaisen Jerzy Kosinskin pienoisromaani nimeltä ”Being there”, 1970. Se on suomennettu vuonna 1980 nimellä ”Mukana kuvassa.” Hal Ashby ohjasi elokuvan ”Tervetuloa Mr. Chance” tämän romaanin pohjalta.
Yksinkertainen Chance, joka on ikänsä hoitanut rikkaan miehen puutarhaa ja katsellut televisiota, joutuu isäntänsä kuoltua kadulle. Hän ei ole koskaan aikaisemmin poistunut talosta, eivätkä byrokraattien rekisterit tiedä hänestä. Mies ei virallisesti ole olemassa.
Chance on ottanut mukaan ainoan ystävänsä, television kanavanvaihtajan, ja yrittää sen avulla saada valon vaihtumaan punaisesta vihreäksi. Mahdollisesti hän halusi kuten Celine romaanissa ”Kuolema luotolla” pysäyttää kadun vilinän: vaihtaa siis vallitsevan todellisuuden ulottuvuuteen, jota seuratessa voi mukavasti kokea turvallista kauhua.
Chance ja Tshitshikov
Chanceen törmää limusiini, jossa kuljetetaan muutaman talousmagnaatin vaimoa. Hänet viedään miljonäärin kotiin ensiapua saamaan. Näin hän joutuu mukaan talouden ja vallan maailmaan, joista kummastakaan ei tiedä mitään.
Chance on hyväkäytöksinen ja ”kiltti”, ja se riittää. Hän on läsnä USA:n presidentin ja sairastuneen magnaatin keskustellessa kansakunnan tilasta. Chance ei ymmärrä keskustelusta mitään ja kun hänen kannanottoaan vaaditaan ongelmaan, joka sai maailman johtavat ekonomistit epätoivoisiksi, vastaa hän puutarhanhoidollisella itsestäänselvyydellä:
– Ei pidä katkaista juuria. Don`t cut the roots.
Tämä käsitetään piankin nerokkaaksi filosofiseksi vertaukseksi kansan ja talouden yhteydestä – vaikkapa siitä että juurien hoitaminen palkkamalttipuheilla on varsinkin vientiponnisteluissa erityisen tärkeätä – ja presidentti lainaa sitä televisioidussa puheessaan samana iltana.
Jotkut arvostelijoista olivat näkevinään Chancessa Ronald Reaganin muotokuvan. Tulihan tietämättömästä (?) näyttelijästä – kuten Chancesta – kansakunnan huippu, presidentti. En ole samaa mieltä. Kirjan nimi kertoo mistä oli kysymys, Being there; Chance sattui olemaan paikalla.
Vaikenemalla luotu ensivaikutelma oli myönteinen ja kuulijat antoivat hänen yksinkertaisille lausahduksilleen mieleisensä sisällön. Chance muistutti Tshitshikovia, joka koulussa oppi miellyttämään opettajaa huomauttuaan, että tämä ei suosi hyväpäisiä ja älykkäitä, vaan niitä jotka osasivat käyttäytyä ja istua hiljaa paikoillaan.
Nonsense-dialogia
Kuvauksia kielteisesti latautuneista ennakkokäsityksistä on maailma väärällään. Kerroin opistolaisille sitkeimmästä kohdalleni osuneesta.
Ilta eräässä Kalevankadulla sijaitsevassa taiteilijaravintolassa. Istuin kahden naisen kanssa. Toinen oli Vaasasta. Kerroin heille tunnetusta vaasalaisesta Sven Billingsistä, joka harjoitti nonsense-dialogia milloin tahtoi torpedoida joutavan keskusteluaiheen. Nonsense-dialogista kehittyi 1950-luvulla huomattava vaasalaisen huumorin laji:
Palokunta meni Huutoniemelle, sanoi kahvilaan tulija. Autoja oli lujasti ja kaikki huusi.
– Mutta se käki ei enää ollut siinä kellossa, sanoi Billings.
Tapasin Billingsin sisäsataman kirpputorilla kymmenien vuosien jälkeen ja tervehdin lausumalla raippaluotolaisittain:
-Merevesi ruve olemassa satans lemmin. Mihin Billings:
-Kaiken halppa akkupora sine saan Minimanissa.
Sävelsin vastaavia esimerkkejä nykypäivästä ja tytöt nauroivat kuin vain nousuihumalainen nauraa voi. Samassa tuli Pekka Tarkka pöytään ja toinen naisista alkoi kikattaen hokea hänelle_
– Jomppa voi sanoa mitä tahansa. Mitä tahansa. Tarkka poistui pian huomattuaan missä kunnossa naiset olivat.Tämän jälkeen on tuon naisen hokema tullut vastaan milloin missäkin. Lause on kuulemma täsmällinen luonnehdinta Jomppa-nimisestä fabuloitsijasta.
Tapasin naisen myöhemmin kadulla ja kysyin, oliko hän tarkoittanut, että olen jonkinlainen yliherkkä mytomaani, joka pystyy säveltämään mielipuolisen valheen tilanteessa kuin tilanteessa välittämättä siitä vahingoittaako se mahdollisestijotakuta. Nainen oli kauhuissaan. Hän ei käsittänyt mistä puhuin, mutta alkoi sitten muistaa:
– Ei kun. hän huudahti. Mehän puhuttiin siitä mikä se oli?
Mitä tahansa hyvästä hörötyksestä
Jotkut nerot ovat käyttäneet Jomppa voi sanoa mitä tahansa- lausetta kritiikkinsä otsikkona. En nenäytynyt koska käsitin, että arvostelussa ei puhuttu minusta eikä hengentuotteestani, vaan siitä Jompasta, joksi he minut kuvittelivat. Asiaan kuuluu, etteivät nuo kirjoittajat tiedä minusta ja tuotannostani mitään.
En moiti Pekka Tarkkaa. Hänen tilallaan olisi voinut olla kuka tahansa. Mutta silloisen pääkriitikon levittämä juttu on otettu lopullisena totuutena nk. kirjallisissa piireissä. Samoissa piireissä, joissa asemani sekoilijana vakiinnuttaa 40 vuotta sitten teeveetä varten kuvattu ja uusintana elokuussa 2006 esitetty elokuva ”Jomppa – tuulten temmltävä kasvatti.”
En tietenkään kiistä olleeni varsinainen paskanpuhuja Kunnian Kentillä vaeltaessani, mutta niin olivat kaikki muutkin porukassa, jonka motto oli: anything for a good laugh! Kait siinä tuli mutkia oiotuksi – typerää kylläkin – ja totta on tietenkin myös se, että jotkut lauseet olisivat totisesti saaneet jäädä lausumatta. Ja varsinkin kirjoittamatta.
Affektissa olin varsinainen luupää ja käyttäydyin, kuin minulleolisi maksettu tehdyistä hölmöuksistä niitten lukumäärän mukaan. Nyt, pian 70-vuotisena, palaavat jotkut typerehtimisistä mieleen ja tuovat mukanaan huonon omantunnon, joka melkein musertaa miehen alleen.
Totuus a la Hermunen
Esimerkki siitä, kuinka paitsi ohimennen kuultu lause, mutta myös ohiluettu teksti aiheuttaa vahinkoa. Vuonna 1999 halusi toimittaja Anna-Kaisa Hermunen haastatella minua elämänkertani johdosta. Kesken jokseenkin asiallisen keskustelun Hermunen sanoi: sinä väität tässä kirjassa olleesi sukupuoliyhdynnässä 2000 naisen kanssa.
Hämmästyin sanattomaksi, mumisin jotakin, enkä enää saanut tilaisuutta korjata hänen väitettään. Etsin asianomaisen kohdan myöhemmin kirjasta. Muistelmissani ”Tämä elomme riemu ja rikkaus” sanon sivulla 8 seuraavaa: ”Vanha uskomus väittää, että mies juo elämänsä aikana kuution absoluuttista alkoholia ja ejakuloi 5000 kertaa. Jälkimmäisestä uskomuksesta lienee terveyshallinnon sensori tiputtanut pari nollaa, sillä kun yhden putken aikana jakaa lahjojaan kaupunginosittain, niin kovin vaatimattomalta tuo luku tuntuu. ”Kieroutuneessa mielessäni olin kuvitellut, että lause on huumoria.
Luin kappaleen toiseenkin kertaan, mutta en löytänyt väitettä, jonka mukaan olisin ollut sukupuoliyhdynnässä 2000 naisen kanssa. Totuudeksi Hermusen väite kuitenkin jäi: Jomppa voi sanoa mitä tahansa.
Jorma Ojaharju
Jorma Ojaharju syntyi 16. lokakuuta 1938 Vaasassa ja kuoli kotonaan Helsingin Kontulassa 8. helmikuuta 2011.
Ojaharjun pääteoksena pidetään kolmiosaista Vaasa-trilogiaa (1976-1982), jossa hän kuvaa pohjalaisen kaupungin elämää sisällissodasta 1970-luvulle. Ojaharju julkaisi yli 40 teosta, pakinoita ja näytelmiä. Varsinkin Ojaharju Vaasaa käsittaelevät ”tilapäisteokset” ovat kulunaeet vaasalaisissa käsissä. Ojaharju käytti myös pseudonyymejä Vic Torbek ja Iso-Vaasa.
