Related Articles
Viisi- ja kuusikymmenluvun muistavat osaavat kertoa huimia tarinoita lasten leikeistä, kaupunginosien välisistä ”sodista” ja seikkailuretkistä autiotaloihin ja tuntemattomiin kellareihin. Viisikymmenja 60-lukujen lapsilla oili aina tekemistä.
Maan paljastuttua lum en alta prekkkaaminen ja puttaaminen oli vat varsinkin poikaviikareiden rakas harrastus. Prekkaamista varten tarvittiin kiviseinä, jonka edessä oli sulaa maata. Markan kolikko iskettiin seinään ja seuraavaa joka oli vuorossa yritti iskeä oman kolikkonsa mahdollisimman lähelle ensimmäisen kolikkoa. Jos vaaksalla ylti ensimmäisen kolikkoon, sai sen omakseen.
Itse osallistuin prekaamiseen ja puttaamiseen Palosaarella Tehtaankadulla Bertil Holmbaergin kaupan kiviseinää vasten.
Puttaaminen
Puttaaminen taas oli sitä, että maahan piirrettiin ympyrä, jonka keskelle laitettiin tikku. Sitten vain heittämään kolikkoa mahdollisimman lähelle tikkua. Ensin tietysti sovittiin kuinka monta heittovuoroa heitetään. Se joka osui lähimmäksi tikkua sai kerätä kaikki tikun ympärillä olleet kolikot taskuunsa.
Rinttaaminen ja pallopelit
Tyttöjen huvia oli rinttaaminen. Maahan piirrettiin ristikuvio neliöistä joka sitten rintattiin eli hypittiin lävitse monimutkaisten sääntöjen mukaan. Apuna käytettiin mm. kiveä. Muita tyttöjen leikkejä olivat mm. twist eli jalkojen ympärille venytetty kumilanka ja sen kanssa leikkiminen sekä erilaiset naruleikit kuten lengaaminen. Tytön harrastivat myös lankaleikkejä. Nissä käsien välissä muodostettiin villalangasta erilaisia kuvioita.
Näiden kanssa kilpaili pallon heittäminen seinään. Se vaati yleensä kiviseinän, jota edusti Tehtaankadulla Holmbergin sekatavarakaupan kiviseinä. Taitavimmat tytöt pystyivät pallottelemaan jopa kolmella pallolla. Temppu onnistui siten, että heirttäminen rytmitettiin niin, että yksi pallo heitetetiin ilmaan ja rytmitettiin kahden muun pallon kanssa.
Yhdessä talon tai alueen lapset pelasivat neljäämaalia, kukkulan kuningasta ja monia muita leikkejä.
Reekaaminen ja plomaus
Varsinkin näin keväällä poikien hupia oli reekaaminen. Reekaaminen tarkoitti sitä, että missä vain oli isoja vesialtaita, sinne rakennettiin lautta, jolla sitten reekattiin eli seilattiin.. Lautalta putoamista kutsuttiin plomaukseksi. Myöhemmin keväällä sen jälkeen kun miehet olivat ryhtyneet kunnostamaan veneitä, syntyi kupariputken pätkiä, joista saattoi valmistaa tussarin.
Täytin viisikymmenluvulla 10. vuotta. Tuohon aikaan pikkupoikien harrastuksena oli kaikenlainen paukuttelu ja omatekoisten aseiden eli tussareiden valmistaminen. Se olikin helppoa, sillä tavallinen väki asui puutalokortteleissä, joiden jokaisen pihalla oli liiteri ja liiterissä jonkinlainen pieni tila kaikenlaista värkkäämistä vartemn.
Aina myös Präntöön pihapiirissä asui joku vääräleukainen ja pilliklubia poltteleva miehenroikale, joka opetti kakaroille keikenmaailman temput.
Yksinkertaisin tapa saada aikaan jumalaton pamaus oli kun jyysti tulitikusta ”vaavelia” eli sitä mustanruskeata syttyvää ainetta pienoiskiväärin patruunaan niin palion kuin mahtui ja puristi sitten tongeilla patruunan suun litteäksi. Sitten patruuna tasaiselle kivelle ja päälle pudotettiin iso kivenmurikka. Ääni oli mahtava ja sai alakerran lasit helisemään ja mummut siunailemaan.
Sitten joku keksi, että Vanhan Sataman ampumarata-alueelta sen paksun suojamuurin läheisyysdestä, varsinkin ampuma alleilta, löytyy räkäpäitä eli harjoituspatruunoita ja joskus ihan oikeita patruunoita. Niistä vain luoti pois ja ruuti talteen.
Suojamuuarin edestä löytyi kilokaupalla kuparisia luodin vaippoja, joita pojat keräsivät. Luotien sisällä oleva lyijy saatiin pois kuumentamalla nuotiossa ja poimimalla pihdeillä tuhkasta. Lyijy oli tärkeä ritsojen määlyiksi ja tietysti mato-ongen painoksi.
Tussarit
Tussarien valmistus oli taitolaji ja tussareita oli kaikenlaisia, Yksinkertaisimmilaan tussari oli sellainen, että kupariputki kiinnitettetiin ”asetukkiin” nauloilla ja putki täytettiin ruudilla tai vaavelilla ja peräpää litistettiin tongeilla. Putkeassä oli sankkireikä joka sytytettiin tulitikulla.
Kupariputken avoin pää suljettiin lyijykorkilla. Periaatteessa kaikki putket kelpasivat. Hienoja virityksiä syntyi myös vanhoista avaimista, joissa oli avoin putki. Niissä oli jopa kädensija valmiina.
Pienimuotoisin tussari, joka nimensä mukaisesta antoi vain tussahduksen, oli polkypyörän pinnan holkkiin tehty paukku. Holkki täytettiin vaavelilla ja reikään työnnettiin pieni harson pala ja pieni nupi, joka tiivisti paukun niin, että syntyi tussahdus kun välinettä lämmitettiin kynttilän liekillä.
Hienoimmat viritykset olivat monimutkaisia ja monta päivää kestäviä projekteja. Taitavimmat osasivat rakentaa moottoripyörän sisuskumin venttiilistä, oikeaa asetta muistuttavasta tukista ja irallisesta ”iskurista” ja tukin sisään juntatusta kupariputkesta oikean aseen, jonka luoti lensi muutaman metrin ja painui syvälle kakkosneloseen.
Mitään vaaratonta leikkiä tämä ei ollut. Joskus viisikymmenluvun lopussa tai aivan kuusikymmenluvun alussa vaasalainen nuorukainen vahingoitti tussarilla Palosaaren paanalla ikätoveriaan niin, että tämä kuoli. Moni menetti myös jonkin sormistaan ja ainakin yksi toisen silmänsä.
Tapio Parkkari
