Related Articles
Jääkärivärvärin uskomaton tarina
Jorma Ojaharju
Aktivismin ja jääkärivärväyksen tärkeimpiä tyyssijoja oli Vaasan saaristossa sijaitseva kesäasunto, joka nykyisin tunnetaan nimellä Villa Gerby. Talon omisti hovioikeuden asessori Balder Hemmer. Se sijaitsi yksityisellä alueella kaukana saaristossa. Automobiileja oli vähän ja hevosellakin matka kesti kauan. Ei sinne miliisi olisi osannut.
Samalla mökillä vietti ukko-Hemmerin poika, huomattava suomenruotsalainen runoilija Jarl Hemmer 1930-luvulla lähes kaikki kesänsä. Syyllisyydentunne sai hänet kirjoittamaan kansalaissotaa kuvaavan romaanin ”Mies ja hänen omatuntonsa.” Siitä tehtiin myös elokuva. Pääosassa oli Åke Lindman. Hemmerin jälkeen paikan omisti Hasselblatt. 1980-luvulla sen osti vaasalainen liikemies Jouko Wester. Hän kunnosti rakennukset ja pihan. Myöhemmin kiinteistö siirtyi Vaasan kaupungille. Villa Gerbyn perusti Vesa Kauranen, nykyisin pitää Olof Hasselblatt.
Vuonna 1914 venäläistyttämisohjelma oli liikaa. Suurlakko 1905 oli herättänyt katkeruutta venäläisiä vastaan. Kasakoitten mielivalta Vaasassa oli tavattoman raakaa. Se, ja syksyn 1917 elintarvikemellakat yhdessä olivat tärkeä taustatekijä suhtautumisessa punaisiin vuonna 1918. Suomenruotsalainen essehtijä Johannes Salminen huomautti, että vaasalaisten tsaarin sotilaitten ja punikkien vastainen yksimielisyys lähenteli psykoosia.
Passiivinen vastarinta voimistui, kun Venäjä koki jatkuvia takaiskuja ensimmäisessä maailmansodassa Saksaa vastaan. Karkoitukset Siperiaan olivat jatkuvia. Tämä oli omansa voimakkaasti ruokkimaan haavetta itsenäisyydestä
Syyskuussa 1914 oli karkoitettu Vaasassa yleisesti pidetty pormestari J. W. Hasselblatt. Pian hänen jälkeensä pidätettiin Luumäen käräjäsalista tuomarinpöytänsä takaa Pehr Ewind Svinhufvud ja kuljetettiin Siperiaan.
Pian passiivinen vastarinta ei enään riittänyt. 17.11.1914 lehdissä julkaistu venäläistyttämisohjelma oli korsi, joka taittoi kamelin selän. Hjalmar J. Procope – myöhempi moninkertainen ulkoministeri – otti yhteyden Edwin Sundqvistiin, jotta tämä saisi käyntiin värväystoiminnan Vaasassa ja eteläisellä Pohjanmaalla.
Artturi Leinosella hapan suhtautuminen suomenruotsalaisiin
Varsinainen aktivisti oli Santeri Alkion oppilas Artturi Leinonen (1888-1963), joka tuolloin toimi kansankoulunopettajana Ylihärmässä, mutta josta myöhemmin tuli tuottelias kirjailija, dramaatikko, agraaripolitiikko ja Ilkka-lehden päätoimittaja.
Hän suhtautui happamasti suomenruotsalaisiin ja kirjoitti mm. seuraavaa:
”On totta, että siinä ylioppilasjoukossa, joka ensiksi Saksaan lähti, oli paljon ruotsiapuhuvia, mutta myöhemmin menneitten valtava enemmistö on lähtöisin suomalaisilta seuduilta. Sitäpaitsi täytyy juuri ruotsalaisiin – ainakin Etelä-Pohjanmaan ruotsalaisiin – jääkäreihin sovittaa sanat: paljon on sinne mennehiä, ei paljon palannehia. Sillä juuri ruotsalaisen rannikkoalueen miehistä monet Saksaan päästyään mikä yritti karata, mikä pyrki siviilitöihin, mikä minnekin, niin että useaan pitäjään tuli tuskin puolet menneistä takaisin.” Puujalkainen hiihtäjä
Jääkärikandidaatit menivät Merenkurkun yli sekä kävellen että hiihtäen. Ensimmäiset koulutettavat tulivat Lockstedtin leirille saksalaisista vankiloista. Noin 60 suomalaista merimiestä oli sodan alkaessa internoitu Hampurin, Kielin ja Flensburin vankiloihin. Heidän kuriin kouluttamisensa vaati totista kärsivällisyyttä.
Kurt Martti Wallenius, Jarl Lundqvist, Ilmari Martola, Einar Mäkinen, Paavo Paalu, Antero Svensson, Einar Vihma, Aarne Blick, Erkki Raappana, Kaarlo Viljanen ja Kaarlo A. Heiskanen.
Huhtikuun 1 päivänä 1916 oli pataljoonan vahvuus 1 501 miestä. Kaikki eivät täyttäneet kelpoisuusehtoja, oli keuhkotautisia ja sydänvikaisia. Maaliskuun alkupuolella tuli koivulahtelainen suutari Edvard Finne, joka oli hiihtänyt Merenkurkun yli Uumajan etapille.
Hänet merkittiin kirjoihin, mutta poistettin viiden päivän kuluttua kun huomattiin, että hänellä oli puujalka.
Jääkäri Stool
Jääkäreitten joukossa oli myös vastakkaisen hengen edustajia. Asevelikyläläinen Jussi Kangas on tutkinut punajääkäreitten edesottamuksia ja luennoinnut niistä mm. Suomalaisella klubilla. Jotkut hänen kuulijoistaan ovat hyväksyneet historiallisen faktan nimeltään punajääkärit arviolta 75 vuoden viiveellä.
25.7.1916 kaksi jääkäriä loikkasi venäläisten puolelle, Eino Tuominen ja Hjalmar ja Wickström. 29.7. loikkasi kolmas, Eino Rissanen ja 28.7. neljäs Karl Niskanen.
17.1.1917 oli saksalaisten sodanjohto sekaisin. Annettiin käskyjä ja vastakäskyjä. Suomalainen jääkäripataljoona aiottiin hajoittaa saksalaisiin joukko-osastoihin, mutta 80 jääkäriä 400:sta komennetusta kieltäytyi. Heidät vangittiin ja 69 miestä lähetettiin rangaistusleirille. Lapualainen Sven Saarikoski ammuttiin joukkojen eteen Aa-joen jäällä. Ampuja oli suomalainen upseeri nimeltä Ståhlberg, joka myöhemmin oli Ilmari Turjan näytelmän ”Jääkäri Stool” esikuva.
Kun Sundqvist pidätettiin
Vaasalaisia aktivisteja olivat myös insinööri Fredrik Wikman, opiskelija Väinö Granlund ja liikemies Herbert Manns. Heistä kertoo professori Nils-Börje Stormbom teoksessaan ”Edwin Sundqvist – tidningsman.”
Huomattava värväri oli härmäläinen talollinen Juho Eskola, jonka esi-isät olivat osallistuneet Nuijasotaan. Hän oli jatkuvassa yhteydessä Sundqvistiin. Kovia nimiä olivat Oskari Peltokangas, Eino Kontsas ja Gunnar Mellin.
Edwin Sundqvist pidätettiin 15.5.1916, kaksi päivää ennen 31-syntymäpäiväänsä ja vietiin Vaasan lääninvankilaan. Samaan paikkaan tuotiin myös liikemies Herbert Manns. Heidät aiottiin siirtää Pietariin ja pahamaiseen Spalernajan vankilaan, missä suomalaisia kalterijääkäreitä oli enemmänkin. Pako muurien yli
Hiukan ennen juhannusta, 21.6.1916. Sundqvistin vanha tuttu, vankilan verstaan työnjohtaja Leander Enholm teetti avaimet, joitten avulla herrojen piti päästä kävelemään portista, mutta avaimet eivät sopineetkaan. Tuli kiire. Enholm auttoi Sundqvistin ja Mannsin muurien yli. Rannassa odotti vallgrundilainen kalastaja Karl Forsman veneineen. Hän ajoi Porvarinsaaren ja Myrgrundin välistä Gåsgrundille ja Enstenille ja Strömmingsbådanilta otti kurssin suoraan Holmö Gaddenille Ruotsiin. Artturi Leinonen kertoo kirjassaan ”Kohtalo miestä kuljettaa, Wsoy, 1959”, millainen meno vankilassa syntyi kun pako huomattiin kello 4 ja 5 välillä aamulla. Kenraalikuvenööri Seyn pisti pystyyn ankarat tutkimukset vankilaviranomaisten, tsaarin poliisin ja heidän vasikoittensa keskuudessa.
Herbert Manns jäi agentiksi
Edwin Sundqvist kiinnitettiin välittömästi tukholmalaisen Aftonbladetin ulkomaantoimitukseen. Hän jatkoi toimintaansa jääkäriliikkeen etappi- ja yhteysmiehenä, kunnes sodan alettua helmikuussa 1918 saattoi palata Vasabladetiin ja seurata toimittajana itsenäistymisprosessia.
Puuseppämestari Leander Enholm jäi Ruotsiin lopuksi eläämäänsä ja sai sinne myös perhensä. Herbert Manns jatkoi Saksaan ja ilmottautui Saksan merivoimille. Hän toimi suomalaisen aktivismin salaisena asiamiehenä, mutta myös Saksan. Manns toimi Ruotsissa, Norjassa ja Tornionjokilaakson suomalaisella puolella.
Neuvostoliiton sortumisesta huolimatta, ja huolimatta siitä, että Suomi on Euroopan Unionin jäsen, katsovat suomalaiset tänäkin päivänä, että sikäli kuin itsenäisyyttämme mikään uhkaa, tulee tuo uhka idästä. Valtioneuvos Johannes Virolainen jaksaa muistuttaa J.K. Paasikiven yhteistä raja koskevista sanoista yhä uudelleen ja uudelleen. Kasvava määrä suomalaisista kannattaa liittymistä Pohjois-Atlantin puolustusliitto Natoon.
Löytyy toki myös piirejä, joitten mielestä Suomen johtajat ovat lahjoittaneet maan itsenäisyyden Euroopan Unionille.
Taustaa
Vuosien 1899-1914 välisen ajan pääsuuntaus oli venäläisen hallinnon vastainen, hiljainen, passiivinen vastarinta. Vaikuttavin vastarintaliike oli Kagaali, joka korosti lain puitteissa tapahtuvaa vastarintaa. Kenraalikuvernööri Bobrikovin venäläistyttämisohjelma muutti kuitenkin tilanteen. Hän esitti ohjelman Suomen venäläistyttämiseksi ja keisari hyväksyi sen. Suomesta piti muodostettaman venäläinen rajamaakunta. Mikäli tämä uudistustyö kohtaisi vastarintaa, olisi se tukahdutettava vaikka voimakeinoin.
Syntyi jääkäriliike. Sen syntysanat lausuttiin pohjalaisten ylioppilaitten Porthan-juhlassa 1913. Värväystoiminnan johtoon valittiin Kai Donner. Vaasalaisia värväreitä olivat Edwin Sundqvist, Eino Kontsas ja Harald Boucht.
Jälkikorjaus Ojaharjun tekstiin 8.1. 2021:
Hei
Olen muutaman kerran lukenut tuon tekstin ja nyt mieheni kanssa haluaisimme siihen korjauksen Villa Tunan nyk. Villa Gerbyn osalta. Jorma (jonka tunsin jo lapsuuden naapurina Vöyrinkaupungilla) on käyttänyt kirjailijan vapautta ”säveltää” ja oikaista asioita ja ehkä hänellä on myös ollut väärää informaatiota.
Olen alleviivannut ne kohdat, joihin olen tehnyt muutoksia mm. Villan sijainti (eihän se ole saaristossa vaan ihan ”kuivalla maalla”) ja omistussuhteet, samoin olen korjannut Sundvqistin sen oikeaan muotoon Sundquist. Lisäksi olen korjannut muutaman ilmiselvän kirjoitusvirheen.
Vaasan vankilasta pakoonkin miehelläni on hiukan toisenlainen tieto: hänen isoisänsä Fredrik Wikman oli myös avustamassa Sundquistin pakoa vankilasta. Muihin historiallisiin asioihin emme osaa ottaa kantaa.
Sinä varmaan teet korjaukset tähän Jorman tekstiin kuten parhaaksi näet, ilmeisesti jälkihuomautuksina, koska originaalihan on originaali Jorman virheineen. Villa Tunan omistussuhteiden kohdalla riittänee, että Fredrik Wikman osti sen Hemmereiltä ja hänen perillisensä sitten omistivat hänen jälkeensä paikan vuoteen 1985 (halusimme kuitenkin tuoda esiin koko omistushistorian).
Olisi hienoa, jos nuo muutamat asiat korjattaisiin jälkihuomautuksia. Nyt kun Pohjanmaan museo peräänkuuluttaa tietojahuvilakulttuurista
Vaasassa, olisi hyvä, että tässäkin kohtaa tiedot olisivat oikein. Jos vaikka museo haluaisi tuoda esille tämän historiallisen paikan, olisi
hyvä, että tiedot olisivat oikein.
Terveisin
Tytti ja Nalle Forsgård
Jorma Ojaharju
Jorma Ojaharju syntyi 16. lokakuuta 1938 Vaasassa ja kuoli kotonaan Helsingin Kontulassa 8. helmikuuta 2011.
Ojaharjun pääteoksena pidetään kolmiosaista Vaasa-trilogiaa (1976-1982), jossa hän kuvaa pohjalaisen kaupungin elämää sisällissodasta 1970-luvulle. Ojaharju julkaisi yli 40 teosta, pakinoita ja näytelmiä. Varsinkin Ojaharju Vaasaa käsittaelevät ”tilapäisteokset” ovat kulunaeet vaasalaisissa käsissä. Ojaharju käytti myös pseudonyymejä Vic Torbek ja Iso-Vaasa.
