Related Articles
Kanava 7/2002
Jorma Ojaharju
Elämää Ruotsalais-Suomessa
Kielen sionistinen varjelemispolitiikka sivuuttaa kaiken muun, sillä se on ruotsinkielisten yhteinen Pyhä Asia. Se on velvoite, jota ei hetkeksikään sovi unohtaa.
Asuin Vaasassa vuodesta 1987 vuoteen 2002. Helsingissä käydessäni minulta kysyttiin, kuinka jaksoin elää pimeimmällä hurrialueella. Eihän sielä suomea puhuta, eikä juuri ymmärrettävää ruotsiakaan. Kun toimittaja Mikko Haljoki meni tapaamaan Vaasan Sundomista mökin vuokrannutta kollegaa eikä löytänyt tölliä, hän meni kysymään, josko läheisessä talossa tiedettäisiin kesävieraasta: ”Ursäkta mig men jag söker efter den där nya sommargästen.” Talonpoika katseli Haljokea aikansa ja sanoi sitten keskiajalta peritytyvällä murteella, josta vain vaivoin sai selvän: ”Vi pratar nog inte finska här vi inte.”
Edelleen Helsingissä tiedettiin, että juuri noi ihmiset ovat niitä varsinaisia hurreja. He seuraavat vain Ruotsin tv:tä ja haaveilevat pääsystä Svea-mamman syliin Ahvenanmaalaisten tapaan. Kun FST:n säätiedotuksessa näytetään Suomen kartta, on rannikko merkitty yhtenäiseksi alueeksi, ja ylhäällä lukee väder i svenskfinland – sää Ruotsalais-Suomessa. Jne.
Sanoin, että joka neljäs vaasalainen puhuu äidinkielenään ruotsia, mutta valtaosa heistä osaa myös suomea. Suomenkielen enemmistö puolestaan ei osaa ruotsia eikä näe mitään syytä tuota taitoa hankkiakseen. Suomenruotsalaisuuden voimakkaita linnoituksia ovat Schaumanin säätiö, Åbo Akademi, Vapaamuurarit, Ålansbanken ja Osuuspankki, Vaasan Läänin Puhelin, ruotsalainen klubi, Wiik & Höglund ja muut isot yhtiöt.
Kokoomus voi katsoa hallitsevansa Lions-klubeja, seurakuntia ja suomalaista klubia, mikä ei ole paljon. Demareilla ja Vasemmistoliitolla ei tupailtoja lukuunottamatta vastaavia kytkentöjä ole. Sen sijaan muualla Suomessa ei tunneta sitä tosiasiaa, että Vaasan suomenkieliset elävät kielellisenä vähemmistönä maakunnassaan.
Suomenkieliset kielellisenä vähemmistönä Suomessa! Sitä ei uskottu todeksi millään. Piti selittää. Vaasan lääni jaettiin kolmeen maakuntaan ankaran kädenväännön tuloksena. Tämä tapahtui ennen uutta läänin jakoa. Vaasan demarit vastustivat maakunta jakoa, mutta Seinäjoen ympäristön demarit ja kepulaiset kannattivat, koska olivat näkevinään jaossa piilevan poliittista hyötyä enemmänkin. Vuonna 1994 voimaan astunut aluettein kehittämislaki siirsi aluepoliittisen päätösvallan maakuntiin. Vastuu kehittämisestä ja tulevaisuudesta siirtyi alueelle itselleen. Siihen osallistuvat myös elinkeinoelämä ja järjestöt. Esko Ahon hallituksen esityksestä ja eduskunnan tahdon mukaisesti maahan perustettiin 19 maakuntien liittoa ja niitten johtoon maakunta johtajat. Perinteinen Etelä-Pohjanmaa jaettiin kahdeksi.
Vaasan rannikkoseudun 18 kuntaa muodostivat Pohjanmaan Liiton. Seinäjoen talousalue kantaa nimeä Etelä-Pohjanmaan Liitto ja Kokkolan ja Kannuksen nimeä Keski-Pohjanmaan Liitto.
Suomenkieliset valitsivat luun
Uudistuksen jälkeen huomasivat Vaasan suomenkieliset elämänsä kielellisenä vähemmisönä omassa maassaan. Ahon hallitus petti alueen suomenkieliset yhdessä ruotsinkielisten kanssa. Vaasan rannikkoseudulla on 18 kuntaa. Niistä kolme on täysin suomenkielistä: Laihia, Vähäkyrö ja Isokyrö. Täysin ruotsinkielisiä on niinikään kolme, loput ovat kaksikielisiä. Useimmissa enemmistön kieli on ruotsi. Vaasassa se on suomi. Pohjanmaan Liittoon muodostui 53-% ruotsinkielisten enemmistö.
Ruotsinkieliset ymmärsivät suomenkielisiä paremmin kielen ja kulttuurin merkityksen ja ottivat vallan vastaan, koska sitä heille tarjottiin. Ruotsinkielisten valta-asemaa vahvistamaan perustettiin kuntayhtymä Svenskä Österbotten förbund för utbilding och kultur. Se vastaa ruotsinkielisen ammatillisen koulutuksen ja kulttuurin hallinnoimisesta ja kehittämisestä. Suomenkieliset valittivat, että heille jäi luu käteen. Ei asia niin ole: he valitsivat luun. Kun Vaasan yliopiston rakentamisesta aikoinaan keskusteltiin – muun muuassa siitä, mahtuvatko molemmat kieliryhmät saman katon alle – lausui silloinen opetusministeri Christoffer Taxell, että yksikieliset ratkaisut takaavat kaksikielisyyden. Tästä tuli kielipoliittinen slogan muutamaksi vuodeksi.
Sosiaalidemokraatit ja Kokoomus valitsivat edustajikseen Pohjanmaan Liittoon jonkinlaisen kakkos – ja jopa kolmosketjun. He osaavat ainoastaa totella (ainakin aluksi oli niin) eivätkä pysty osallistumaan keskusteluun siten, että hyödyttäisivät kielellistä vähemmistöä – suomenkielisiä. Kun Alahärmän valtuusto myöhemmin päätti yksimielisesti erota Pohjanmaan Liitosta ja liittyä Pohjanmaan Rannikkoseutuun, mihin Vaasakin kuuluu, nousivat ruotsinkieliset äänekkäästi vastustamaan ajatusta: ei osajäsenyyttä, huusivat Pöyri, Oravainen ja Uusikaarlebyy, voimasuhteet eivät saa muuttua.
Ruotsinkieliset yrittivät aluksi peitellä uuden asemansa tuomaa innostustaan, mutta viimein Pohjanmaan Liiton maakuntajohtaja Olav Jernille keitti yli; hän halusi Pohjanmaan Ranikkoseudulle – jonka pääkaupunki Vaasa on – maakunnallisen itsehallinnon Ahvenanmaan malliin. Jern saatiin kuitenkin melko pian järkiin.
Haave elää silti sitkeänä. Maanantaina 26.marraskuuta 2001 kertoivat lehdet, että Uudenkarlebyyn kaupungin valtuuston johtaja Allan Blom (Ruotsi). Haluaa alueelle maakunnallisen itsehallinnon. ”Allan Blom on vihainen puolueelleen, joka ei kykene yhteishengen lujittamiseen. Eripura voi työntää Pietarsaaren Keski-Pohjanmaalle, ja myös Luoto ja Kruunpyy vilkuilevat Kokkolan suuntaan.” Myös sairaanhoitopiiri voi vaihtua Keski-Pohjanmaaksi ja silloin on maailmanloppu lähellä: ”Jos Pietarsaaren sairaala viedään pois Vaasan sairaanhoitopiiristä, muuttuu piiri suomenkieliseksi.” Myös Allan Blom on sittemmin saatu ellei rauhoittumaan niin ainakin vaikenemaan.
Kalle Isokallio sanoi iltapäivälehdessä ihailevan sitä, että vanhan miehitysvallan edustajat, joita Suomessa on vajaat kuusi prosenttia, pystyvät nauramatta esittämään, että valta väestön on pakko opetella ruotsinkieli, koska he itse puhuvat sitä äidinkielenään. Tämän jälkeen Isokallio näki melkoisesti vaivaa todistaakseen, ettei ruotsinkielen osaamisesta ole hyötyä pohjoismaisessa yhteistyössä, eikä enään juuri missään muussakaan yhteistyössä. Puhumattakaan siitä, että Suomelle olisi muuta kuin vahingoa hurriensa palvomisesta.
Päinvastoin. Euroopassa pärjää nykyisin englannin-, saksan- ja ranskan kielten lisäksi myös ruotsilla. Suomella ei.
Karjalaisten asuttamiselta säästetyt ruotsinkieliset muistetaan haukkua vieläkin. Ja unohdetaan se, että heidänkin oli luovutettava maata Porkkalasta vuonna 1956. Ruotsinkielinen Suomi säästyi maan luovutukselta, kun siirtoväen asutusasianosasto päällikkö Veikko Vennamo jakoi maata luovutetun Karjalan asukkaille. Miksi? Koska pääministeri Paasikivi vaati maanluovutus lakiin kielipykälän, jonka mukaan asutuksella ei saanut muuttaa kuntien sisäisiä kielisuhteita.
Tätä vaatimusta Paasikivi perusteli sillä, että ainoastaan säilyttämällä ruotsinkielinen asutus ja kulttuuri saattoi Suomi ylläpitää Ruotsin, Pohjolan ja koko läntisen maailman kiinnostusta ja hyviä suhteita.
Silloisessa tilanteessa – Neuvostoliitto oli vahvasti olemassa ja valvontakomissio maassa – Paasikiven perustelu oli vastaansanomaton ja viisas. On se sitä edelleenkin. Rinnakkainelo ruotsinkielistemme kanssa lienee kohtuullinen hinta vanhanmiehitysvalla edustajien jälkeläisten todellisista tahi kuvitelluista etuoikeuksista.
Kielen sionistinen varjelemispolitiikka
Suomen ruotsinkieliset ovat vuosikymmenten mittaan oppineet olemaan lietsomatta pinnan alla kytevää hurrivihaa. Vaasan alueella näyttää kuitenkin siltä, että he kielellisen enemmistö asemansa rohkaisemina ovat heittäneet varovaisuuden yli laidan. Ruotsinkielisiä suosivat ratkaisut yhteiskunnan eri sektoreilla perustellaan juuri vähemmistö asemalla – täysin lain mukaisesti ja demokraattisesti – mutta diplomaattista ei ruotsalaisten toiminta aina ole. Kielen sionistinen varjelemispolitiikka sivuttaa kaiken muun, sillä se on ruotsinkielisten yhteinen Pyhä Asia. Se on velvoite, jota ei hetkeksikään sovi unohtaa. Svenska Finlands folktingin yliherkkyys muistuttaa Ariel Sharonin herkkänahkaisuutta palestiinalaisten suhteen. Hurrivihaa nähdään sielläkin missä sitä ei ole!
Esimerkkejä riittää jopa valtakunnan tasolta. Kesäkuussa 2002 verohallitus julkaisi om inte pappa betalar (ellei isä maksakkaan) – kampanja. Eduskunnan lakivaliokunnan puheenjohtaja kansanedustaja Henrik Lax teki mainoksesta kirjallisen kyselyn hallitukselle. Laxin mukaan räväkkä mainoskampanja antaa ymmärtää, että Suomen ruotsenkieliset ovat taloudellisesti etuoikeutettu ryhmä ja suomenruotsalaisten nuorten vanhemmat maksavat jälkeläistensä menot mukisematta.
Tunnetut suomenruotsalaiset tyrmäsivät Laxin ja ruotsinkielisten aseman valvovan Svenska Finlands folktiningin näkemykset suoralta kädeltä. Osa huvittuneena ja osa päätään puistellen. Laxin hysteriaa lähentelevää innokkuutta kummasteltiin.
Yrjö Niininluoto selvitti asia kirjassaan Mitä on olla suomalainen jo vuonna 1957: ”He sanovat elävänsä jäälautalla ja pelkäävät sen kutistumista. Heitä pelottaa täysi hiljaisuus kielirintamalla, koska se saattaa olla hautasmaan rauhaa. – – Sen vuoksi he usein ainakin suomalaisten mielestä puuttuvat kovin vähäpätöisiin asioihin.”
Muutama vuosi sitten Jutta Zilliaguc sanoi teeveessä, että ”me olimme täällä jo silloin kun te vielä asuitte Volkan mutkassa.” Vitsihän se oli, mutta huono sellainen. On historiallinen totuus, että koko eteläisen Pohjanmaan rannikko oli ennen ruotsalaisten tuloa suomalaisten hallinnassa. Hämeeseen 1200-luvun puolimaissa tehdyn niin sanotun toisen ristiretken tarkoitus näyttää olleen Länsi-Suomen liittäminen kielellisesti tiiviimmin Ruotsiin. Ruotsista haluttiin tehdä maan ensimmäinen kieli.
Olen tavannut lyödä Volkan mutka –teorian kannattajia ympäri korvia, jonka mukaan me olimme Ruotsissa ennen ruotsalaisia, nimittäin indoeurooppalaisella kaudella. Tukenani on ollut tukholmalaisen asutushistorian professori Henrik O. Anderssonin kirja Finska element i svenska ortnamn(suomalaiset vaikutteet ruotsalaisessa paikannimissä).
Teoksessa on 500 tulkintaa paikkojen nimistä, joitten juuret ovat suomenkielessä. Kirjan takakannessa sanotaan näin: ”Moni asia puhuu sen puolesta että suomenkieli on germaanisten kielten edelläkävijä pohjoisessa Euroopassa. Ruotsalaiset paikannimet todistavat tämän selvimmin.” Muutama esimerkki Anderssonin teoksesta: Örebron ja Mariestadin välissä sijaitsee paikkakunta nimeltä Laxö. Se on sisämaata. Sielä ei siis koskaan ole pyydetty lohta, kuten nimen alku Lax antaa ymmärtää. Anderssonin mukaan nimen alku tulee suomenkielisestä sanasta laakso. Kapelskärin luona sijaitseva Rådmansön nimi kirjoitettiin aikaisemmin Rudma, joka on johdannainen suomenkielisestä sanasta ryhmy, Somero ja Somerniemi lounaisessa Hämeessä antoivat nimen Visnumin Sommerstadille ja niin edelleen.
Nämä esimerkit saavat aikaan Anderssonin – miehen, josta vaasan ruotsinkieliset eivät olleet koskaan edes kuulleet – asutushistoriallisten tutkijantaitojen vähättelemiseen ja hänen luovan, finnitupeille suopean mielikuvituksensa korostamisen.
Antakaa suomenkielen kuolla
-Får man slå sig ner, minulta kysytään, ja nostan katseeni. Eläköitynyt historian lehtori, joka ei suostu puhumaan suomea varsinkaan, koska tietää minun osaavan ruotsia. Haluaa tietää mitä luen. Kerron. Mies lukee kolumnin ja aloittaa keskustelun på svenska: – Viisi miljonaa ihmistä koko maapallolla puhuu suomea. Miksi se pitäisi säilyttää? En näe syytä vastata näin idioottimaiseen kysymykseen. – Meillä on Ruotsi. Siellä on kahdeksan miljoonaa ihmistä. Pärjäämme kielellisesti hyvin tanskalaisten, norjalaisten ja islantilaisten kanssa. Te ette ymmärrä edes pienen sukulaiskansanne Viron-kieltä. – Jos tuntisit historiaa, sanoisin viimein, niin tietäisit, että nimenomaan ruotsinkieliset suomalaiset taistelivat suomalaisille oman kielen ja kulttuurin. Te ette vieläkään ole antaneet kielimanifestia Snellmanille anteeksi. Suomi on niitä harvoja maita – ehkä ainoa – jossa ruotsinkielinen ylärakenne 1800-luvulla päätti oppia valtaväestön kielen voidakseen ymmärtää sitä ja sivistää sen. Ruotsinkieliset halusivat ja saivat Suomesta maan ensimmäisen kielen. Se on hyvä syy säilyttää hyvä kieli.
Lehtori ei tarttunut koukkuuni historian tuntemisesta vaan jankutti: – Tosiasiat puhuvat sen puolesta, että olisi viisainta unohtaa suomen kieli ja opiskella ruotsi – ja oppia sen avulla helpommin saksa ja englanti ; vain sillä tavalla suomalaiset todella voisivat osoittaa kuuluvansa länteen, todistaa elävänsä klobalisaatiossa, ja saattaisivat vieläpä ymmärtää tuon sanan sisällönkin. Onhan Ruotsi-Suomi jo taloudellisessa katsannossa vallitsevaa todellisuutta. – Kirjoitithan sinäkin vuosikaudet Vasabladetiin pakinoita ruotsiksi, hän muistutti. – Tai siis halusit kirjoittaa ruotsiksi oppiaksesi sitä paremmin. Ei sinussa silloin hurrivihaa ollut. – Eikä ole nytkään, vastasin.
– Minulla ei koskaan ole ollut mitäänvaikeuksia sivistyneitten ruotsinsuomalaisten kanssa. Päätoimittajana Birger Thölix on ollut vapain henki niitten päätoimittajien keskuudessa, joitten kanssa olen ollut tekemisissä. Kerran hän kysyi:
”Ymmärrätkö mitään konserttimusiikista?” ”En”, vastasin. ”Hyvä”, sanoi Thölix. ”Mene sitten ja kirjoita kymmenen juttua Mustasaaren musiikkijuhlista.” Hän tiesi että siitä seuraa jotakin hauskaa, kuten sitten seurasikin.
– Missä sinä olet nähnyt sivistymättömiä suomenruotsalaisia, lehtori kysyi ja piti selvästikin vitsiään hyvänä.
– Täällä. Heihin kuuluvat historian lehtorit, keskitason ruotsinkieliset virkamiehet, kirjastonjohtajat, museon taideintendentit, jotka toteuttavat hyvin härskiä rkp-läistä edunvalvontaa.
Kun Vaasan uusi kirjasto potee varastotilan puutetta, niin arvaa kummat katoavat, Ilkka-lehden vai Vasabladetin vanhat vuosikerrat. – Ettei vain olisi kysymys henkilökohtaisista pettymyksistäsi kun puhut hurreista ja arvostelet suomenruotsalaisia. – Ei . Olen vain sitä mieltä, että ruosalainen kansanpuolue ei – kuten se kuvittelee – omista ruotsin kieltä ja ruotsia puhuvia ihmisiä. Tästä ovat monet ruotsinkieliset ystäväni saaristossa samaa mieltä.
Lehtori nousi päreet savuten, jätti kahvinsa juomatta ja poistui.
Inhottavaa – eländigt
Perjantaina 31. toukokuuta 2002 muutin takaisin helsinkiin. Muu perhe oli mennyt edeltä. Ennen lähtöä kävin torikahvilassa kertomassa Aivokuolleiden Loruilijoiden Seuran jäsenille, kuinka sanomattomasti jään kaipaaman heidän hienostunutta ja sivistynyttä seuraansa.
Poistuessaani tervehdin pastori Daniel Oräddia, joka istui kahvilla muusikko Putte Häggbladin ja minulle tuntemattoman miehen kanssa. Orädd kertoi nyt lukeneensa myös Valkoisen kaupungin ruotsinkielisen version. ”Kuka sen on ruotsinanut”, tahtoi Orädd tietää. ”Kun se on niin inhottavaa ruotsia.”
Vastasin, että käännöksestä vastaa professori Nils-Börje Stormbom, Väinö Linnan teosten kuulu ruotsintaja, eikä häntä ole tästä työstään moitittu mistään. Pettymys levisi pastorin kasvoille. ”Luulin että sinä olisit jotenkin osallistunut ruotsintamiseen”, hän sanoi.
Kiitin kohteliaisuudesta ja yritin lohduttaa pastoria. Olisin mielelläni ottanut Bommin suuren virheen kontolleni, mutta en voinut. Mikä tuo pastoria kuohuttanut virhe sitten oli? Sana Puusaari oli käännety väärin. Se ei ole Tredholmen vaan Boskär.
Kirjoittaja on kirjailija.
Jorma Ojaharju
Jorma Ojaharju syntyi 16. lokakuuta 1938 Vaasassa ja kuoli kotonaan Helsingin Kontulassa 8. helmikuuta 2011.
Ojaharjun pääteoksena pidetään kolmiosaista Vaasa-trilogiaa (1976-1982), jossa hän kuvaa pohjalaisen kaupungin elämää sisällissodasta 1970-luvulle. Ojaharju julkaisi yli 40 teosta, pakinoita ja näytelmiä. Varsinkin Ojaharju Vaasaa käsittaelevät ”tilapäisteokset” ovat kulunaeet vaasalaisissa käsissä. Ojaharju käytti myös pseudonyymejä Vic Torbek ja Iso-Vaasa.
