Related Articles
Vastamedia (joskus vaihtoehtomedia) sisältää julkaisuja, jotka näkevät itsensä valtavirtamedian vastavoimana ja usein käsittelevät aiheita valtamedialle epätyypillisistä näkökulmista. Nykyisin useimmat vastamediajulkaisut ovat verkkojulkaisuja.[1
Vaihtoehtojulkaisu voi olla esimerkiksi itsenäinen, toisinajatteleva, radikaali, underground, kumouksellinen, ei-yhtiöomisteinen, edistyksellinen, ruohonjuuritasoinen, aktivistinen, anarkistinen, pieni tai vaihtoehtoinen. Vaihtoehtojulkaisun tavoitteena voi olla edustaa niitä ja antaa ääni niille, jotka eivät saa ääntään kuuluviin valtamediassa.[2]
Vaihtoehtomediaa määrittää usein se, mitä se ei ole, kuten valtavirtaa tai yhtiöiden omistamaa mediaa. Vaihtoehtomedian kuvauksen kriteereihin luetaan usein julkaisun sisältö, tuotantotapa, omistus, pyritäänkö sillä yhteiskunnalliseen tai poliittiseen muutokseen, tai tavoitteleeko se voittoa Mediatutkija Niko Pyrhösen mukaan moni vastamedia ei havittele taloudellista hyötyä. Ne haluavat olla esillä, niillä on vahvoja mielipiteitä, sekä poliittinen tai muu agenda, jota halutaan ajaa.
Määritelmiä
Charles Willettin (1999) mukaan vaihtoehtolehdistö ilmaisee ”ajatuksia, jotka ovat rajoitusten tuolla puolen: joita ei hyväksytä tai sallita, ja joita ei ole saatavilla yhtiöiden ja valtion valtavirrassa”.[2]
Nancy Kranichin (2000) mukaan termi ”vaihtoehtoinen” sopii parhaiten kuvaamaan pieniä ja riippumattomia julkaisijoita, sillä ne toimivat yhtiömedian vastavoimana.[2]
James Hamiltonin (2000) mukaan valtamedian ja vaihtoehtomedian eroksi mielletään usen se, että valtamedia maksimoi yleisönsä turvautumalla turvallisiin ja sovinnaisiin kaavoihin, kun taas vaihtoehtomedia ohittaa mukavat ja epäpoliittiset kaavat ja ajaa yhteikunnallisen muutoksen ohjelmia.[2]
Juris Dilevkon ja Kalina Grewalin (1997) mukaan yhtiömedia tavoittelee voittoa ja tukee hallitsevaa sosiaalista paradigmaa, kun taas pienemmät ja riippumattomat julkaisijat haastavat status quon olettamukset.[2]
Michael Traberin mukaan (Chris Atton, 1999) joukkotiedotusvälineet marginalisoivat ”kadunmiehen ja -naisen” roolit ja nostavat esille rikkaat, hohdokkaat ja vallanpitäjät. Vaihtoehtomedian ensisijainen tavoite sen sijaan on yhteiskunnallinen ja poliittinen toiminta. Ne tavoittelevat muutosta oikeudenmukaisempaan yhteiskunnalliseen, kulttuuriseen ja taloudelliseen kokonaisuuteen, jossa yksilöä ei alenneta pelkäksi kohteeksi vaan hän löytää täyttymyksen kokonaisena ihmisenä. Traber jakaa vaihtoehtolehdistön kansalaisjärjestölehdistöön, joka esittelee ”vaihtoehtoisia yhteiskunnallisia toimijoita” kuten köyhiä, sorrettuja ja marginalisoituja, sekä ruohonjuurilehdistöön, jota tuottavat ne ihmiset, joiden huolenaiheita se käsittelee.[2]
Rodger Streitmatter (2001) määrittelee toisinajattelijamedian julkaisuiksi, jotka tarjoavat tavanomaisen median näkökannoista eroavia näkökantoja ja pyrkivät havaittavaan yhteiskunnalliseen muutokseen.[2]
John D. H. Downing (2001) määrittelee radikaalin median mediaksi, joka on yleensä pienimuotoista ja ilmaisee vaihtoehtoisen näkemyksen hegemonisille politiikoille, päämäärille ja näkökulmille. Hänen mukaansa ”vaihtoehtomedia” on sikäli huono termi, että joskus mikä tahansa on jollekin vaihtoehtoista.
