Related Articles
Kielisyydestä ja sanojen merkityksestä
Tarkkuudella – itse tulkitsen näin – ilmaisussa kirjallisesti ja/tai suullisesti tavoitellaan kaiketi sitä, että viestiin liittyy mahdollisimman vähän tulkinnanvaraisuutta.
Miten termit kansallisuus, kansalaisuus ja kielisyys (kkk) voidaan kytkeä toisiinsa sekoittavasti. Asiayhteydestä riippuen jopa harkitusti harhaan johtaen.
Jokin aika sitten Pohjalaisen kolumnissa kirjoittaja käytti ilmaisua ”suomenruotsalaisuus”. Avoimeksi jäi mitä kirjoittaja tarkoitti. Ruotsalaisia, jotka asuvat maassamme? Tarkoittiko hän kielisyyttä, kansallisuutta vaiko kansalaisuutta. Tulkitsin, että todennäköisesti ehkä kielisyysaihe oli kyseessä ja kirjoittajan ajatuksissa.
Suomessa on kaksi virallista ja perustuslaissa määriteltyä kieltä – suomi ja ruotsi. Ruotsin kieltä puhutaan pitkin länsirannikkoa Kokkolasta Porvooseen. Ruotsinkielisten prosentuaalinen osuus vaihtelee – tarkoitan siis niitä, jotka ilmoittavat ykköskielekseen ruotsin. Kaksikielisiä on paljon.
Mainittu rannikkokaistale on kapea, vain muutamia kilometrejä leveydeltään. Vaasasta Laihialle on ainoastaan noin 20 km ja kielisyys vaihtuu jo sitä ennen.
Itärajalla ei olla kaksikielisiä, suomalaisten arkikielisyys siellä ei ole suomi-venäjä. Moni-kielisyydeksi ei lasketa murteita.
Palaan vielä edellä olevaan. Äidinkieli tai isänkieli – miten vain halutaan – ei tarkoita kansallisuutta eikä kansalaisuutta. Suomessa asuu nykyisin tuhansia ulkomaalaistaustaisia ja syntyperältään ulkolaisia, joiden pääkieli tai kotikieli ei ole suomenkieli, mutta he ovat saaneet Suomen kansalaisuuden ja siten ovat suomalaisia. Englanti on käyttökielenä vakiinnuttanut asemansa erityisesti asutuskeskuksissa.
Kielitaito on pääomaa, moni asia helpottaa kun ymmärtää ja tulee ymmärretyksi.
Bert Lundström
Vaasa
