Jorma Ojaharjun ( s. 16. 10. – 36) uusin kirja (2010) on omakustanne nimeltä ”Unholan ulapoilta. Kirjassa on muistiinpanoja Koirasmarttasäätiön Korkeimman Neuvoston kokouksista Helsingin Itäkeskuksessa sijaitsevasta kahvilasta.
Ojaharjun pääteos on kolmiosainen Vaasa-trilogia (Valkoinen kaupunki (1976), Paremmassa maailmassa (1979) ja Maa kallis isien (1982)), jossa hän kuvaa tapahtumia Vaasassa vuoden 1918 sisällissodasta 1970-luvulle saakka. Ojaharju on julkaissut yli 40 teosta. Vaasalaisia.info julkaisee valittuja lukuja kirjasta.
Unholan Ulapoilta luvut 44 ja 45: Kaniinin rohkeus ja Rotan jalous ja Anssi Pethman. "”
“En aio asettaa esittelemiäni ihmisiä aakkosjärjestykseen, koska Suomessa ei tunnusteta aakkosten kaikkia kirjaimia; yhdeksän kymmenestä toimittajasta radiossa tai teeveessä käyttää kee-kirjainta, jota minkään muun kielen aakkosisto ei tunne; kaalailta, kookle, Keorke, kalluppi, Kukkenheim, Kyntter Krassi, Kälkäri, Kikantti, Kotsinski, keeniperintö, Pakdad, jne..”, kirjoittaa Ojaharju.
jorma.ojaharju(miuku)pp.inet.fi
Keskusteluun:
Klikkaa alla olevaa linkkiä ja lue valittuja lukuja.
Jorma Ojaharju
Unohduksen Ulapoilta
46. KANIININ ROHKEUS JA ROTAN JALOUS
Subconscious operator on kuunnellut tarkkaavaisena. Ei auta muu kuin jatkaa:- Jo aamuaurinko kimmeltää taas sinessä Airiston. Tarzan haukottelee. Nyt hän jodlaa eetteriin alpeille eksyneen oppaan valituksen. Sen pitäisi seisauttaa veret koko Afrikalta, mutta ainoa joka reagoi on Cheetah. Se kääntää kylkeä ja sanoo apinoitten kielellä:
“Pidät sen saksalaisturpasi kiinni, tai tulenko minä täältä?”
Tarzan laskeutuu savannille ja jää ojennetuin käsivarsin odottamaan Janea, joka hyppää kymmenestä metristä. Mutta Tarzan ryhtyykin raappimaan muniaan juuri kun hänen pitäisi ottaa vaimo vastaan. Eivätkä ne olekaan mitkä tahansa rusinat. vaan oikeat vanhan kansan vitjamunat, jotka tuodaan kuupalla perässä lauteille.
Jane putosi pensaikkoon, makasi hetken ja läksi hoipahdellen askareihinsa. Tarzan loikkaa sakkaiseen lampeen kieriskelemään mekaanisen krokotiilin kanssa. Cheetah tulee kavereineen rannalle istumaan, koputtaa otsaansa ja selittää niille, että tähän aikaan se tapaa leikkiä Tarzania.
Valkoisten retkikunta saapuu. Johtaja on arpinen ja luihu kääkkä, jota vierellä asteleva nainen kehuu komeaksi ja vetreäksi kuin nuori puuma. Ja kieltämättä miehessä on joitakin eläimellisiä piirteitä, ainakin kaniinin rohkeus ja rotan jalous.
Valkonaama haluaa pistää apinamiehen häkkiin ja myydä Lontoon eläintarhaan. Asiamiehenä toimii pursohuulinen neekerikuningas, joka piereskelee niin armottomasti, että kookospähkinät tippuvat puista. Mutta Tarzan on valkonaamalle liian kova pala ja joutuu juonen etenemisen vuoksi menemään häkkiin vapaaehtoisesti ja sulkemaan jopa oven perässään. Hilkka Helosvuo kuiskaa, ettei enää saa sanoa neekeri. Pitää sanoa afrikkalainen tai värillinen. Jatkan:
– Nyt kantajat pudottavat häkin. Se kierii Mutiera Skagman-vuoren juurelle. Piereskelevä neekerikuningas ryhtyy pilkkomaan valkonaaman kantajia piilukirvestä muistuttavalla veitsellä. Mutta nyt tulevat norsut. Kookkain niistä avaa teräshäkin kuin kokenut murtovaras ja Tarzan kiipeää sen selkään seisomaan. Hän kohottaa kätensä torveksi ja jodlaa ilmoille logistiikkamies Erkki Pennasen messagen:
– Avustusjärjestöjen ulkomaanapu ei mene perille. Toiminnan päällekkäisyys, haluttomuus ja valvonnan puute eivät riitä selitykseksi. Lähetystyöhön, kehitysyhteistyöhön ja humanistiseen apuun käytetään joka vuosi satoja miljoonia euroja suomalaisten verorahoja, mutta rahat eivät mene perille. Nämä petokset selvitetään vielä, saatana!
Neekerikuningas joihkaa apinaenglannillaan:
– Kommari! Punaniska! Paska!
Savannilta ampautuu pikavauhtia jeeppi. Kuskin vieressä seisoo ohjaaja Kristian Smeds, huitoo käsillään ja kiljuu:
– Kahvitunti on päättynyt. Aloitetaan Livingstonen monologista.
Hilkka suhtautuu selostukseeni avoimen epäluuloisesti jaarvelee, ettei tuommoista
unta voi nähdä ilman ryynejä. Kuinka siellä muka elokuvaihmisiä olisi? Ja mitä Tarzan kehitysavusta tietäisi? Viimein subconsciousoperator alkaa nauraa ja arvelee voivansa suhteillaan auttaa minut instituutioon, jossa tällaiset unet ovat jokapäiväisiä, tai siis – öisiä.
Sen palkaksi saat kun parhaasi annat.
– Ymmärrät näköjään kirjallisuudesta riittävän vähän, vastaan. – Jotta sinulle voidaan
myöntää Vuoden Kriitikon palkinto.
Jorma Ojaharju
Unohduksen Ulapoilta
47. ANSSI PETHMAN
En aio asettaa esittelemiäni ihmisiä aakkosjärjestykseen, koska Suomessa ei tunnusteta aakkosten kaikkia kirjaimia; yhdeksän kymmenestä toimittajasta radiossa tai teeveessä käyttää kee-kirjainta, jota minkään muun kielen aakkosisto ei tunne; kaalailta, kookle, Keorke, kalluppi, Kukkenheim, Kyntter Krassi, Kälkäri, Kikantti, Kotsinski, keeniperintö, Pakdad, jne.
Asiaa täällä puhutaan yhtä harvemmin. Virallinen Suomi käyttää ruustinnahenkisten puuteriperseitten viljelemiä kiertoilmaisuja. Kun idässä toteutetaan kansanmurhaa väittää televisio, että siellä on “levottomuuksia.” Kun jossain on tehty joukkomurha, puhuvat lehdet “erimielisyyksistä.” Lihakirveellä riehunutta himomurhaajaa kutsutaan “häiriintyneeksi.”
Edesmennyt ystäväni muusikko Anssi Pethman asui naapurinamme Käpylässä. Anssi palaa mieleen kuullessani Carolan laulavan radiossa. He olivat kihloissa neljästi. Harjoitimme Anssin kanssa monipuolista kuntoilua. Niihin kuului esimerkiksi pyöräily ja uiminen Oulunkylän Pikku-Koskella, Kumpulassa ja Uimastadionilla. On mahdotonta arvailla millaisia vaikeuksia eräänkin nuoren rakkauden eteen oli kasattu; joka tapauksessa 17-vuotiaat tyttö ja poika heittivät rautalankaan sidotun kiven alueen yli kulkeville sähkökaapeille ja paloivat käsi kädessä sekunnin murtoosassa hengiltä.
Usein olivat mukana myös Töölöön suomentajaihmeet Arto Häilä ja Seppo Loponaen, kuin myös toimittajaihme Markku Saksa. Urheiluseuraan nimeltä Häiläs Heavy Gentlemen kuului myös muusikkomestari Esko Linnavalli. Pax. Muitakin harrastuksia oli, joskus jopa tasolla, josta Anssin appiukko, Ruoveden runoilija Heikki Asunta (1904-1959) kirjoitti vuonna 1928, pirtuajan kuumimpina aikoina Suomen miesten tuntoja syvältä riipaisevan runon:
PIENI EPISODI
Monta päivää juotuaan
pessimisti tuskissaan
tuumi: jo on, jumaliste,
saavutettu päätepiste.
Nuoran pätkä kourassaan
hiipi nurkkaan kuolemaan.
Mutta toiset, nähtyään
yhden poissa pöydästään,
sydämissä syvä hätä
alkoi etsiskellä tätä.
Löyttiin poika nuorastaan
vainajana suorastaan.
Mutta saatuansa spriitä
virkistyi hän jälleen siitä.
Kohottaen lasiaan
lausui – Veljet asiaan!