Related Articles
Jorma Ojaharjun ( s. 16. 10. – 36) uusin kirja (2010) on omakustanne nimeltä ”Unholan ulapoilta. Kirjassa on muistiinpanoja Koirasmarttasäätiön Korkeimman Neuvoston kokouksista Helsingin Itäkeskuksessa sijaitsevasta kahvilasta.
Ojaharjun pääteos on kolmiosainen Vaasa-trilogia (Valkoinen kaupunki (1976), Paremmassa maailmassa (1979) ja Maa kallis isien (1982)), jossa hän kuvaa tapahtumia Vaasassa vuoden 1918 sisällissodasta 1970-luvulle saakka. Ojaharju on julkaissut yli 40 teosta. Vaasalaisia.info julkaisee valittuja lukuja kirjasta.
Unholan Ulapoilta luvut 36 ja 37: VOI AMMONIN TÄHÄRE! ja KIRJALLINEN SUOMI JA FINLANDIA. "
“Viisaita päätöksiä en nuoren ja viattoman elämäni aikana en juuri ole ehtinyt tekemään, ja tähän hätäänkin muistan vain yhden: AA:n liittymisen.”, kirjoittaa Ojaharju.
jorma.ojaharju(miuku)pp.inet.fi
Keskusteluun:
Klikkaa alla olevaa linkkiä ja lue valittuja lukuja.
Jorma Ojaharju
Unohduksen Ulapoilta
36. VOI AMMONIN TÄHÄRE!
Hauska värssy, mutta myönnettävä on, että koska kepulit kokivat lautakasahölmöilyn etelän meetian kieroiluksi, vahvistui Vanhasen asema todellakin puolueen äänestäjien keskuudessa.
Olen ollut kuivilla yli 28 vuoden ajan. Viisaita päätöksiä en nuoren ja viattoman elämäni aikana en juuri ole ehtinyt tekemään, ja tähän hätäänkin muistan vain yhden: AA:n liittymisen.
AA istutti mieleeni epäilyn siitä, että ehkä en sittenkään ole maailman napa! Se oli pöyristyttävä kokemus! En ollut toipua siitä millään. Mutta AA:n ansiosta olen onnistunut ravistamaan hennoilta harteiltani tuomitsemisen taakan. Salaa sen joku pirulainen onnistuu kuitenkin aina takaisin ripustamaan ja siitä vapautuminen ottaa aikansa.
AA:ssa opin ymmärtämään selvästi tämän: olemassaolon tarkoitus on se, ettei pelkää. Kuin korkeintaan omaa varjoaan.
Kärsimys johtuu haluamisesta ja odottamisesta. Olen luopunut yhtä hyvin siitä, kuin ulkoisen hyväksymisen tarpeesta ja olen sinut menneisyyteni kanssa. Elän tyytyväisenä, koska en kuvittele olevani itseäni suurempi. En toki pienempikään. Olen iloinen siitä, että minut on hyväksytty Unholan uinuville ulapoille.
Vastaantulijat eivät tunnista Adoniksen olemustani ja hymyilen heille sulasta kiitollisuudesta. Hakaniemen torilla tuli minua myrkkylaivuriksi luullut sanomaan:
– Kyllä sinä jo voisit kertoa, mihin upotit ne tynnörit.
Olen erakoitunut ja näyttäydyn ainoastaan Koirasmarttasäätiön kokouksissa. Viimeksi julkaisemaani kirjaan en painattanut nimeäni lainkaan. “Pirunkamarin poika” on asianajaja Reino Lundènin osaelämänkerta. Vanha ystäväni tilimies Risto Turtiainen tutustutti meidät joskus parikymmentä vuotta sitten.
Tämä meni ystävieni mielestä kuitenkin liian pitkälle ja he vaativat leimasimen käyttöön ottamista, jotta ainakin heidän saamissaan kappaleissa olisi tekijän nimi.
Seuraava Unholaan ulottunut kuitenkin huvitti enemmän kuin ahdisti: Välitin joskus anno dazumal Waltarille tiedon, että toimittaja Päivi Istala haluaisi tulla häntä haastattelemaan. Waltari sanoi, että kyllä se käy.
Tapauksesta veti Panu Rajala rönsyilevät johtopäätöksensä kirjassaan nimeltä “Unio Mystica, Mika Waltarin elämä ja teokset” ja esitti valloittavan humorisesti seuraavaa:
“Jorma Ojaharju hallitsi kirjailijaseurueita ruhtinaan tavoin ravintola Kosmoksessa ja toimi joskus portinvartijana niille, jotka halusivat päästä Waltarin puheille.”
Voi Ammonin tähäre. Miten olisin hallinnut kirjailijaseurueita, kun en hallinnut edes itseäni. Vedinhän minä toki iltamessun silloin tällöin, mutta en hallitsijana vaan hurskaana seurakuntalaisena. Portinvartijana en myöskään ole toiminut.
Harhauttanut olen paitsi itseäni myös portinvartijoita siinä kuin muutkin juopot. Olen ravistanut harteiltani tuomitsemisen taakan, mutta totean silti itsekseni, että Unio Mysticassa tuntuu olevan paljon potaskaa. Muuan Waltarituntija joutui vilkaisemaan kansilehteä silloin tällöin varmistuakseen siitä, ettei kirjoittaja ole paroni Münchausen.
Tammikuussa 2010 oli Korkein Neuvosto huomaavinaan, että muutamat lehtikriivarit yrittävät tavoittaa kriittisyyden hengen, josta luopumisesta toimittajia niin ankarasti on arvosteltu.
Nainen nimeltä Kaarina Hazard kutsui 13.1. 2010 Iltalehdessä vasta kuollutta Tony Halmetta sikaniskaksi, vitsiksi, vaarattomaksi möhkäleen muotoiseksi kotieläimeksi, niskamakkaraksi, ei-mieheksi, mullisonniksi, elukaksi, olennoksi ja kuohituksi mahtisonniksi.
Nousi helvetillinen meteli. Julkisen Sanan Neuvostoon tulvi kanteluita. Hazardin mukaan hänet oli ymmärretty väärin; lukijat olivat lukutaidottomuuttaan syypäät hässäkkään. He eivät olleet käsittäneet, että Hazard arvosteli iltapäivälehtiä, eikä suinkaan kuollutta ex-kansanedustajaa. Maan toimittajakunnan ylivoimainen enemmistö oli sentään ymmärtänyt, että iltapäivälehtiähän tässä haukutaan ja puolusti Hazardia.
Oululainen Juhani Rantala kävi viisi päivää aikaisemmin Kansan Uutisissa vielä vanhemman vainajan kimppuun, nimittäin Mika Waltarin. Rantala ei arvostellut kiilusilmäisiä kiihottajia, vaan nuorta herkkäuskoista uhria; Juhani Rantalan mukaan akateemikko Waltari oli opportunisti, joka heilahti natsisaksaa ihailleesta kovanaamaoikeistolaisesta leppeäksi lännenmieheksi, ja taipui 70-luvulla jo suutelemaan taistolaisladyn kättä. Juhani Rantalan mielestä Mika Waltari oli schopenhauerlainenjeesustelija ja kirjallinen neitikiekkoilija.
– Mikä eettinen ryhti, asiantuntemus ja rohkeus, henkäisivät Korkeimman Neuvoston kirjallisuusryhmän jäsenet. Joku ryhtyi muistelemaan Affu Tanneria ja muisti väärin:
Naftaliini rattoisa rahvaan mies,
keinon keksi ja käyttää ties;
munkiksi muuttui ja munkkia joi,
hän oli piirinsä aurinko ja kuu;
loppujen lopuksi sen hirsipuu.
Marinadille nimeltä Kotimainen kirjallisuus en ole olemassa. Kiitos puuteriperseille,tackar. Oli huomattava helpotus jättää kaunokirjallisuuden pikkuvirkamiesten miehittämä Kustantaja-Arvostelu-ja Apuraha-niminen noidankehä. Vaatimattominkin osakulttuuri luo helvettinsä arvo- ja nitistämisjärjestyksineen, eikä siihen sisäpiiriin kuulumaton voi vaikuttaa.
En kanna kaunaa. Voin vain paremmin kehän ulkopuolella. Sääli ei ole sairautta, mutta itsesääli on. Pahempaan tautiin en aikaisemmin ollutkaan sairastunut. Onneksi paranin. En enää aikoihin ole odottanut julkista kiitosta tekeleistäni; riittää kun muutama kunnioittamani ihminen arvostaa niitä. Niinikään olen oppinut olemaan ylpeä siitä, ettei minulle ole ojennettu palkintoja. Aplodit vaimenevat ja pokaalit pölyttyvät, tukipuut kaatuvat ja saavutukset unohtuvat. Ja työn tulos tuntoni soima.
Jorma Ojaharju
Unholan Ulapoilta
37. KIRJALLINEN SUOMI JA FINLANDIA
Väinö Linna oli lukenut Valkoinen kaupunki-romaanini ja kiitti sitä. Linna sanoi kuitenkin suoraan, että minkäänlaisia apurahoja tai palkintoja ei romaanisi tule saamaan niin kauan, kuin Kai Laitinen kykenee asioihin vaikuttamaan. Sanakin tapettujen punikkien puolesta saa Laitisen paniikkiin.
Linna tiesi mistä puhui.
Kirjallisuuden kanslistit kuiskuttivat toisilleen, että vai kirjailija; tuonnäköinen luolamies ei osaa kirjoittaa edes nimeään. Herkkä runoilijasieluni oli vammautua mokomassa kivityksessä.
Kahmimisen hengettären valvonnassa perustettiin Finlandia-palkinto. Mahdollisuuksia listallepääsyyn ei ole teoksella, johon kustantaja ei ole “keskittänyt markkinointiponnisteluja.” Kirjoja ilmestyy runsaasti, mutta ilman markkinointia ei maassa olisi laatukirjallisuutta. Markkinointi luo suuruudet liiketoiminnan
tarpeisiin.
14.11. 1987 Paavo Haavikko kieltäytyi uuden kirjansa palkinto-ehdokkuudesta. “Kilpailusta koituu vahinkoa kaikille”, hän sanoi. “Kun raati päättää, että nämä 6-10 kirjaa ovat koko hyvä kirjallisuus sinä vuonna, se on kohtuuttomasti kaventavaa ja rajaavaa.”
“Tämä maa on liian pieni”, hän jatkoi. “Kaikki ovat jotenkin jäävejä. Ja muun muassa siksi Finlandia-palkinto on vahingollinen – se on epäkultturellinen ja epäkirjallinen.”
Vielä vuonna 2001 hän kirjoitti: “Jokseenkin mielivaltaisesti valitaan joku syksyn parhaaksi. Sen avulla on saatu aikamoinen määrä väkeä karkotetuksi kotimaisesta kirjallisuudesta.”
Vain yksi on Haavikon lisäksi kieltäytynyt osallistumasta Finlandiaan, Fredrik Lång. Ehkä Lång ei pidä markkinoinnista, valheen sievemmästä siskosta. On häpeällistä menestyä aikana, jolloin Suuri Raha päättää siitä, mikä on sopivaa julkaistavaksi ja mikä ei.
Ei tarvitse yrittää laskelmoida, turvautua suhdeverkostoon; miellyttää arvostelijoita, eikä Finlandia-esiraadin valitsijoita kun käsittää, että luottamus omaan ideaan,
usko, että se mikä on vaihtoehdottomasti totta itselle, on totta kaikille ihmisille. Se on neroutta. Chaplin oppi tämän luettuaan Emersonia.
