Related Articles
Jorma Ojaharjun ( s. 16. 10. – 36) uusin kirja (2010) on omakustanne nimeltä ”Unholan ulapoilta. Kirjassa on muistiinpanoja Koirasmarttasäätiön Korkeimman Neuvoston kokouksista Helsingin Itäkeskuksessa sijaitsevasta kahvilasta.
Ojaharjun pääteos on kolmiosainen Vaasa-trilogia (Valkoinen kaupunki (1976), Paremmassa maailmassa (1979) ja Maa kallis isien (1982)), jossa hän kuvaa tapahtumia Vaasassa vuoden 1918 sisällissodasta 1970-luvulle saakka. Ojaharju on julkaissut yli 40 teosta. Vaasalaisia.info julkaisee valittuja lukuja kirjasta.
Unholan Ulapoilta luvut 32 ja 33: ON RASKASTA OLLA KEVYT ja ANNA POLITSKOVA TEKI ITSEMURHAN!
"Kenraali Eisenhower tiesi mitä teki määrätessään sotakuvaajat ikuistamaan ruumisröykkiöt Saksassa sodan päätyttyä. Sitten hän määräsi läheisten kaupunkien asukkaat katsomaan joukkotuhon jälkiä, minkä lisäksi heidät pantiin hautaamaan vainajat.
-Tämä on dokumentoitava niin hyvin mahdollista, sanoi Eisenhower. – Sillä tulee päivä, jolloin jokuidiootti väittää, ettei tällaista ole koskaan tapahtunut, kirjoittaa Ojaharju.
jorma.ojaharju(miuku)pp.inet.fi
Keskusteluun:
Klikkaa alla olevaa linkkiä ja lue valittuja lukuja.
Jorma Ojaharju
Unohduksen ulapoilta
32. ON RASKASTA OLLA KEVYT
Maan ehdoton älyllinen aatelisto – kirjallisuuden arvostelijat – on todistanut, ettei lukutaito ole ymmärtämisen tae. Mika Waltari käytti Volter Kilven romaanisarjaa “Alastaron salissa” esimerkkinä siitä, kuinka kirjailijaksi aikovan ei missään tapauksessa pidä kirjoittaa. Yksityiskohtien runsaus uuvuttaa lukijan uneen. Vaatii rohkeutta olla lyhytsanainen ja selvä. On helppoa olla raskas, mutta vaikeaa olla kevyt.
1994 valitsivat kirjallisuuden arvostelijat Helsingin Sanomien järjestämässä kilpailussa Kilven kirjan itsenäisyyden ajan parhaimmaksi romaaniksi. Siitä ei ollut mainintaa moniko heistä oli lukenut kirjan ja moniko vain väittänyt niin tehneensä. Kilpi on sivun mittaisine maalailevine virkkeineen saaristo- ja merielämämme loistokkain kuvaaja, eikä Waltari sitä kiistänytkään. Hän puolusti kirjoittamisen selkeyttä ja siten lukemisen sujuvuutta.Monet kauhistelevat helppoutta, jolla “asiantuntijat” sivuuttivat itsenäisyyden ajan tärkeimmän kirjailijan, Väinö Linnan tuotannon.
Teologian aate- ja oppihistorian dosentti Tarja-Liisa Luukkasen tutkimuksen “Sääty-ylioppilaasta ensimmäisen polven sivistyneistöön” mukaan Linnan kirjallinen kuvaus on epähistoriallinen.
Lauri Salpakarin kaltaista pappia ei ole ollut olemassa, väittää Luukkanen. Ei tietenkään. Linna itse sanoi: “Hahmot on otettu elämästä, mutta vain osittain: pala sieltä, pala täältä. Hahmon syntymiseen on monta tietä.”
Maailma on olemassa vain sen tajunnan kautta, joka sitä tarkastelee. Nk. todellisuusei ole olemassa an sich; Nabokovin mukaan Gogol oli uransa lopulla menettänyt kykynsä kuvitella todellisuutta ja uskoi, että todellisuus voi olla olemassa sinänsä.
Fiktio paljastaa totuuksia, mihin arkistot eivät läheskään aina pysty. Abstraktinen päättely on edistänyt myös tieteen pyrkimyksiä paremmin, kuin ajankohdan tiukoissa aktoissa pitäytyminen. Fiktio on usein ainoa työkalu, jolla ovi historiaan voidaan avata.
Tasokkaassa taiteessa on jotakin, mikä pakenee analyytikkojen tulkintoja. Tärkeimmät fi ktiiviset teokset ovat vaikuttaneet historian kulkuun vähintään yhtä voimakkaasti, kuin todistettu tieteellinen fakta!
Luukkasen mukaan kansallinen ajattelutapa kansalaissodasta on epähistoriallinen. Ja sen vuoksi oli “ainutlaatuinen jonkinlainen idän henkäys Suomen tiedepolitiikassa se, että kuvitteellisia kirjoja vailla mitään tieteellistä pohjaa kirjoittaneesta Väinö Linnasta tehtiin akateemikko.” Luukkanen ei ehkä tiennyt, että Linnaa taivuteltiin useammin kuin kerran ottamaan vastaan titteli.
Viimein Linna suostui ottamaan arvonimen vastaan – ei kuitenkaan kirjallisuuden vaan historian alalta. Tutkija Jyrki Nummen mukaan Seikko Eskola jaksoi vielä 30 vuotta myöhemmin näyttää hapanta naamaa, koska Linna tällä valinnallaan muistutti siitä, että historioitsijan tehtävä ei ole kertoa tarinoita, vaan asettaa ne kyseenalaisiksi. Toivottavasti tämä käy muistutuksesta myös dosentti Luukkaselle.
Dosentti on matemaattis-luonnontieteellisen viattomuuden tilassa. Tiede vaatii, että asioitten on oltava todistettavissa. Usein ne eivät kuitenkaan sitä ole. Dosentille on siis vastattava “idän henkäyksen” veroisella tyhjänpäiväisyydellä; tietyn fi losofi sen koulukunnan mukaan myös kaikki todistettu tiede on kuvitteellista.
Jorma Ojaharju
Unohduksen Ulapoilta
33. ANNA POLITSKOVA TEKI ITSEMURHAN!
Henrik Arnstad puolestaan ilmoittaa, että Mannerheim on pohjoismaitten pahin
sotarikollinen. Hitlerin Saksan rinnalla taistelleen Suomen hän kytkee holokaustiin,
siis juutalaisten joukkotuhoon.
Sen verran väitteessä on perää, että suomalaiset luovuttivat saksalaisille parituhatta venäläistä sotavankia ja juutalaisiksi epäiltyjä Pohjois-Suomessa.
Johan Bäckmanin käsitykset äskeishistoriasta kuohuttavat enemmistöä: toimittaja Anna Politkovskajaa ei murhattu, vaan hän teki itsemurhan tavoittelemalla kuolemaa. Jne. Dosentti Bäckman kiistää Pronssisoturissa myös sen, että Neuvostoliitto olisi koskaan miehittänyt Viron.
Koirasmarttasäätiön myöntyväisyysmiehet puolustivat lujina Bäckmania. Asian
arkaluontoisuuden vuoksi antoi Korkein Neuvosto heille luvan poikkeuksellisesti esiintyä nimimerkin suojissa tässä teoksessa. Kiivain Bäckmanin puolustaja oli nimimerkki Mauri Z. Pekkarinen.
Nimimerkki Pekkarinen muistutti suurten suomalaisten, Paasikiven ja Kekkosen elämäntyöstä ja katsoi myös dosentti Bäckmanin toimivan kansakunnan tulevaisuuden parhaaksi. Hän jos kukaan muistaa ja muistuttaa siitä, että tosiasioita ei pidä hyljätä minkäänlaisten globalisaationatojen ja markkinaliberalismien kuohuissa. Raja on se 1309 kilometriä.
Itäisessä naapurissamme ei ole mahdollista toimia väärin tai rikollisesti, nimimerkki Pekkarinen muistuttaa. Siellä tiedetään,että “oikeudenmukaisuus” on abstraktio ilman yhteyttä todellisuuteen. Ja mitä lähemmä todellisuuden pintaa pääsemme, sitä kauemma joudumme totuudesta.
Esimerkkinä hän mainitsi, että Suomessa vieraillessaan arvosteli pääministeri Putin diplomaattia, joka salakuljetti Venäjälle viedyn pikku-Antonin takaisin Suomeen:
“Jos hän asettaa inhimillisiä ajatuksia virkavelvollisuuksiaan korkeammalle, hänen paikansa ei ole valtion palveluksessa, vaan hänen pitäisi työskennellä kirkossa.”
Nimimerkki Pekkarisen usko Venäjään on niin nitisevän kova, ettei minkäänlainen
todistusaineisto hänelle riitä. Digiaikana kun on mahdollista väärentää historiallinen
aineisto millaiseksi halutaan.
Kenraali Eisenhower tiesi mitä teki määrätessään sotakuvaajat ikuistamaan ruumisröykkiöt Saksassa sodan päätyttyä. Sitten hän määräsi läheisten kaupunkien
asukkaat katsomaan joukkotuhon jälkiä, minkä lisäksi heidät pantiin hautaamaan vainajat.
– Tämä on dokumentoitava niin hyvin mahdollista, sanoi Eisenhower. – Sillä tulee päivä, jolloin joku idiootti väittää, ettei tällaista ole koskaan tapahtunut.
Huhtikuun lopulla 2009 virolaiset eivät päästäneet dosentti Bäckmania maihin Tallinnassa, vaan lähettivät miehen takaisin Helsinkiin. Mahtoiko dosentti olla menossa rankaisemaan heitä venäläisen vähemmistön oikeuksien polkemisesta?
