Related Articles
Jorma Ojaharjun ( s. 16. 10. – 36) uusin kirja (2010) on omakustanne nimeltä ”Unholan ulapoilta. Kirjassa on muistiinpanoja Koirasmarttasäätiön Korkeimman Neuvoston kokouksista Helsingin Itäkeskuksessa sijaitsevasta kahvilasta.
Ojaharjun pääteos on kolmiosainen Vaasa-trilogia (Valkoinen kaupunki (1976), Paremmassa maailmassa (1979) ja Maa kallis isien (1982)), jossa hän kuvaa tapahtumia Vaasassa vuoden 1918 sisällissodasta 1970-luvulle saakka. Ojaharju on julkaissut yli 40 teosta. Vaasalaisia.info julkaisee valittuja lukuja kirjasta.
Unholan Ulapoilta luvut 24 ja 25: Suomalaisen henki ei maksa mitään ja Leipään leivottu kivi. "”
“Suomen herralla ei ole rohkeutta asettua ihmisen puolelle. Rahvaan ongelmia käsitellessään kätkee Suomen herra Ymmärryksen lipaston alimpaan laatikkoon ja ottaa pykälät esiin, kirjoittaa Ojaharju.
jorma.ojaharju(miuku)pp.inet.fi
Keskusteluun:
Klikkaa alla olevaa linkkiä ja lue valittuja lukuja.
Jorma Ojaharju
Unholan Ulapoilta
24. Suomalaisen henki ei maksa mitään
Entinen mies puhui jo 1800-luvun alussa siitä, että rahvas on pidettävä nälässä, jotta se ahkeroisi. Tämän oivalluksen merkitys tullaan Suomen ruhtinaitten keskuudessa ymmärtämään entistä paremmin laman syvetessä syksyllä 2010.
Omatunto-niminen lihas musertaa ruhtinaan. Nälkävuosia 1867- ja 68 valmistelivat pitkäaikaiset sateet ja halla. Kesä tuli 1867 juhannuksen paikkeille pystytalveen ja kesti parisen viikkoa. Vilja paleltui pelloille.
Oulun läänin kuvernööri Georg von Alfthan aavisti mitä oli tulossa, senaattorit eivät. Todellisuus yllätti Suomen johtajat, kuten se aina yllättää. Todellisuus kielletään myös tänään, ellei se ole oikean puolueen todellisuutta.
Snellman suuttui kun häneltä vaadittiin viljaa ja rahaa. Raha oli ihmishenkeä tärkeämpää – jo silloin – ja suomenkielisen rahvaan enemmistöähän asia vain koski.
Senaatin korkein talousviranomainen Snellman kieltäytyi hakemasta Saksan Rotschildeilta lainaa viljalasteja varten. Tärkein syy oli se, että markan arvo olisi ollut vaarassa. Hän toimi siis yhteisen edun hyväksi.
Kun Snellman viimein olisi suostunut, oli Itämeri jäässä eivätkä puiset laivat päässeet liikkumaan.
Kato koetteli myös Irlantia, Ruotsia ja Venäjää, mutta niissä kuolleisuus oli vain puolet siitä mitä Suomessa, koska noissa maissa tehtiin jotakin hädän lievittämiseksi.
Suomessa ei. Jo silloin katsottiin laman koituvan kansan parhaaksi.Venäjän rahaministeri von Reutern joutui keski-Aasian operaatioitten vuoksi myymään Alaskan niemimaan Yhdysvalloille naurettavan pienestä summasta 50 000 dollarista. Oli tietenkin olemassa myös uhka USA:n taholta, koska muutamillamuillakin valtioilla oli omistuksia sen valtapiirissä.
Vuonna 1868 kuoli 137 000 suomalaista. Tämän päivän väkilukuun suhteutettuna se merkitsisi sitä, että lähes 500 000 ihmistä olisi kuollut maantienojaan käsi kädessä perheensä kanssa. Kolmen vuoden aikana 1866-1868 kuoli 270 000 asukasta nälkään ja tauteihin.
Snellman sanoi, että hautaan saakka painaa tämän muisto minua; “Jumala tietää,että minun sieluni oli murrettu maahan.”
Elias Lönnroth puolestaan totesi: “Suomen kansa ei sinä ilmoisna ikänä pääse näkemästä tämmöisiä surkeuksia, ellei se rupea itse paremmin keskinäisiä asioitansa valvomaan ja totu vähemmän esivaltaan luottamasta.”
Mutta suomalainen ei ole citoyèn, kansalainen ranskalaisessa katsannossa, vaan alamainen. Ja alamainen kuvittelee olevansa sitä kansalaisempi, mitä alamaisempi on.
Jorma Ojaharju
Unholan Ulapoilta
25. LEIPÄÄN LEIVOTTU KIVI
Kesken kokouksen rullaa paikalle Jaska Pohjonen, entinen trapetsitaiteilija. Hän putosi juuri silloin kun suojaverkkoa ei katsottu tarpeelliseksi ripustaa. Jaska on valoisampi veikko, kuin useimmat Tellusta tallaavista, mutta tänään hän riiputtaa päätään ja näyttää lyödyltä. Kysymykseen, “Mikä sinua vaivaa”, hän vastaa:
– Kun naapurilla menee niin huonosti.
Talouden lait ovat siivonneet protestin mediasta, taiteesta ja kirjallisuudesta. On oltava kiltisti ja otettava vastaan. Vähäinen esimerkki:
Professori Teivo Teivainen huomasi helmikuun lopussa 2010 suuren julkaisun yleisönosastossa Stora Enson maajohtajan valituksen siitä, että “Suomen maine on mennyt.” Näinkö Stora Enso tunnustaa, että sen toistuvasti kohua herättäneet lahjonta-, rahanpesu- tai ympäristörikosskandaalit vaikkapa Brasiliassa ja Kiinassa rapauttavat Suomen mainetta?
Ei suinkaan. Stora Enson maajohtajan mukaan Suomen maine on mennyt, koska suomalaiset kuljetusalan työntekijät vaativat oikeuksiaan lakkovaroituksin. Lahjonta- ja rahanpesuongelmat eivät siis ole Stora Enson maajohtajalle maineenhallinnallinen ongelma, mutta lailliset työmarkkinamenetelmät ovat.
Korkeimman Neuvoston jäsenet Eero Salo ja Kallu Vartiainen olivat vihaisia toimittajille, koska he eivät tohdi arvostella petkuttajia, paitsi kiertoilmauksin ja kreikkaa tai latinaa viljelemällä.
Byrokraatit ovat järjettömien kieltojen lisäksi harjoittaneet kieltämistä ja salaamista niin kauan, etteivät osaa juuri muuta tehdäkään. Etsimme siis byrokraattien päätöksistä järjettömintä. Eroka ottaa esimerkin Köyliön vankilapalosta vuonna 1959. Ensimmäinen heinäkuuta paloivat vankiparakit maan tasalle kun mielenvikainen pikkurikollinen tuikkasi patjansa tuleen.
Vartijat eivät avanneet ovia, koska sakkolaiset ja nakkivarkaat olisivat voineet karata. Kun ne vihdoin päätettiin avata, oli lukkojen metalli sulanut ja ovet jouduttiin murtamaan. 16 vankia ehti palaa selliinsä.
Tuorein tapaus on helmikuun lopulta 2010. Ulosottomiehet seurasivat pyörätuolissa istuvaa vanhusta parkkipaikalle. He vaativat invalidin auton rästejä maksettaviksi.
Vanhus soitti tuttavalleen, joka lupasi lainata vaaditun summan. Mutta ulosottajat eivät halunneet odottaa miehen saapumista, vaan veivät auton. Vanhus tunsi verensokerin laskevan ja pyysi toista ulosottajista hakemaan jugurtin. Ei hakenut.
Järjettömien kieltojen luettelo on pitkä. Itse muistan Märtha Tikkasen kertomuksen siitä, kuinka hän meni noutamaan miehensä sairaalasta. Henrik oli ilmoittanut haluavansa kuolla kotonaan. Märtha rullasi Henrikin pyörätuolissa kassalle maksaakseen laskun. Viimein suunnattiin hissejä kohti, mutta silloin ryykäsi hoituri perästä ja kielsi pyörätuolin käytön, “koska hän ei enää ole sairaalan potilas.”
Tarvittiin yhteys piru ties kuinka mahtavaan auktoriteettiin ennen, kuin Märtha sai luvan viedä miehensä taksiin.
Suomen herralla ei ole rohkeutta asettua ihmisen puolelle. Rahvaan ongelmia käsitellessään kätkee Suomen herra Ymmärryksen lipaston alimpaan laatikkoon ja ottaa pykälät esiin.
Jompikumpi muisti, että paimeneen lähtevän Kullervo Kalervonpojan leipään leivottiin kivi.
Aikalaisen kertomus illanvietosta Helsingin Kämpin ravintolassa tietää, että samainen kivi pyöri myös Akseli Gallènin mielessä: Sanat sinkoilevat savuisessa ilmassa, jotkut puhuvat valmisteilla olevista teoksistaan, puhe jorisee tasaisena. Vain Akseli Gallèn-Kallela istuu synkkänä ja sivelee viiksiään. Äkkiä hän nousee, suoristautuu koko mahtavaan pituuteensa ja esittää jylisevällä äänellä Kullervon kirouksen.
Se ei todellakaan ole mitään voimatonta selän takana sättimistä, vaan hirvittävä rajumyrsky joka purkautuu petetyn suomalaisen sisikunnasta. Kullervo, jonka leipään on leivottu kivi, kiroaa yhteiskunnan jonka jäsen hän ei ole, eikä voi koskaan olla. Mestari näyttää kuinka pohjaton on sorretun viha kun hänet ajetaan loukkuun, eikä valoa näy missään.
Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Läsnäolijat käsittivät, että Suuren Taiteen Henki oli kulkenut heidän ylitseen, ja nuorin heistä, Eino Leino, ymmärsi samalla ensimmäisen kerran mitä taide on, mitä se on aina ollut ja tulee aina olemaan: ikuinen
Elävä Vastalause vallitsevia oloja vastaan, sillä ne ovat aina vanhoilliset verrattuna niitten elementissä piileviin mahdollisuuksiin rakentaa uusi ja parempi maailma.
