Ammuttiin sitä ennenkin
Seppo Kaupin muisteluksia nuoruutensa Vaasasta
Niin tosiaan ammuttiin, mutta palaan vielä edelliseen intiaaniaiheeseen. Eli miten lopulta kävi? Teltta paloi ja parkettia muutama neliö. Tosin olohuone jouduttiin maalaamaan, mutta kaipa rouva Ulkuniemi oli tyytyväinen, kun sai seiniinsä uuden värin?
Mutta ampumiseen. Löysimme Eeron kanssa aluksi Eeron isän kaapista sotilaskiväärin pateja. Patit mukaan ja palokadulle. Nuotio syttyi alle aikayksikön ja patit, siis luodit pamahtelivat iloisesti. Ja jälleen oli yksi päivä ”pelastettu”, eli ei päivääkään ilman tosi toimintaa, kun 1950-luvulla ei ollut esim. kännyköitä.
Ja jatkoa seurasi. Eli kun löysimme luodit, löysimme myös aseen, eli Eeron isän sotilaskiväärin. Ja pitihän sitä kymmenvuotiaiden nassikoiden kokeilla. Avasimme ikkunan kohti Hovioikeutta ja Suomen Pankin taloa lähinnä olevaa taloa. Osoite oli muistaakseni Hovioikeudenpuistikko 5. Mutta sen muistan varmasti, että ko. talossa sijaitsi Damcafe, siis naisten kahvila. Sinnekin pääsin joskus äitini ”siivellä”, ja se oli tosiaan naisten kahvila.
Onnistuimme lataamaan kiväärin, ja miksi emme Sitting Bullin ”koulutuksen saaneina” olisi onnistuneet. Damcafen talon katolla oli mustia tötteröitä, varmaan ilmastointiputkia? No, niihin tähtäsimme ja mielestämme osuimmekin. Komeasti ase paukahteli, tosin löi tosi lujaa olkapäähän, mutta tötteröt heilahtelivat. Ja me intiaanit olimme lyömässä valkonaamat. Mutta jälleen kerran lyhyt oli ilomme.
Kesken kiivaan toiminnan ovi aukesi, ja Eeron isä syöksyi kasvot punoittaen sisään. Ja tovin päästä oma isäni ja talonmies ja joku mies Damcafen talosta. Tilanne oli meille intiaaneille todella tiukka ja päätimme antautua pakon edessä.
Rauha siis solmittiin jälleen kerran, eivätkä sen seuraukset olleet kovin ankarat. Tosin Eero ja minä emme voineet pieneen hetkeen istua, mutta sen sijaan onneksi intiaanitanssia tanssia.
Seppo Kauppi