Related Articles
Vakaumuksen runoilija – Elvi Sinervo – Yle Arena:
Elvi Sinevo julkaisi Kansan Uutisissa 10.03. 1981, vain neljä päivää Kontturin kuoleman jälkeen ystävän muistokirjoituksen. Kirjailijoiden myöhäisiän ystävyys oli kestänyt yli kaksikymmentä vuotta. Kirjailijat viettivät lapsuutensa saman kujan varrella mutta eivät silloin tutustuneet. Tutustuminen tapahtui vasta 1960-luvun alussa sattumalta junassa kun oikukas kohtalo toi heidät istumaan toisiaan vastapäätä.
Venny Kontturi, iloinen ystäväni
Sellaisena minä hänet näen, ystäväni Vennyn, ja sellaisena hänet säilytän jäljelläolevan aikani: iloisina, liikkuvina kuvina, silmien välkkeenä silmälasien välähtelyn takaa. Tarttuvana hymynä, tarttuvaksi nauruksi kasvavana.
Ja sellaisena muistavat hänet varmasti monet muut, lapset ja lastenlapset, toverit ja ystävät, nekin jotka ovat vain satunnaisesti hänet tavanneet, matkatoverit riemullisilla eläkeläissreissuilla Romaniassa ja Bulgariassa.
Ja Vennyn ohjelmisto laulunjohtajana oli valtava, silloin edettiin Oksalta ylimmätä ja Balkanin vuorilta vilua ja nälkää kärsineiden, sinne pakkovärvättyjen Suomen poikien kotikaihosta läpi kaikki pohjalaiset ja maakuntien kansan-laulut aina työväenliikkeen lauluihin, Taistojen tiellä ja Partisaanimarssiin asti.
Vennyn ääni radiopakinointiajoilta on jäänyt niin ihmisten mieleen että vielä viime aikoinakin, missä tahansa kadulla hänen kanssaan käveli tai junassa istui, sai olla varma että ennen pitkään jotkut hymyilevät kasvot kääntyivät: eikös se ole Venny Kontturi. Kun kuuluu niin tutulta tuo ääni.
Vennyä ei arasteltu, hänet omittiin tuttavaksi, hän taikoi ympäristönsä maailmaksi jossa ihmiset sanoessaan hyvää päivää toisilleen tarkoittivat mitä sanoivat.
Ilo ja huumori, suhteellisuudentaju ei ollut hänellä vain elämän vaikeuksia vastaan hankittu taito, se oli hänessä viisautta ja luontaista lahjakkuutta, ja se väritti hänen elämänsä ja hänen kirjallisen tuotantonsa jossa hän tuota elämää kuvasi.
Elämää ”nikarasta – nikaraan” – lainatakseni Teuvo Pakkalan sanontaa hänen luonnehtiessaan toisen pohjanmaalaiskaupungin Oulun laitapuolen ihmisten elämää. Sitähän se on ollut kansan enemmistön elämä.
Niinä keski-ikää lähenevinä vuosina kun Vennny ja minä tutustuimme ja ystävystyimme, oli Vennyllä vielä edessä elämän nikaroista vaikeimmin ylipäästävä: perheenisän ja aviomiehen vaikea sairaus ja kuolema, yksin jääneen perheenäidin vastuu ja huoli jäljellä olevista, viisikymmenluvun loppuvuosina miltei toivottomalta tuntuva vakituisen työn haku ja yhtä toivoton yrittely elättää itseään pakinoilla, lähetellä ja tarjoilla niitä lehtiin ja odotella kelpaako vai eikö kelpaa, tuleeko takaisin.
Tietenkin Venny selvisi tästä nikarasta. Ja kun minä kahta vuotta myöhemmin olin samassa tilanteessa, alkoi meillä jonkinmoinen yhteinen ystävyyden, yhteistyön ja keaskinäisen avunannon sopimuksen taival.
-Minä, turhautunut kirjailija aloitin silloin parikymmentä vuotta kestäneen kääntämisurakkani, sanelin Vennylle suoraan silloin kun hän oli vierailulla tai lähetin sanelemiani nauhoja hänelle Helsingistä Vaasaan. Ja vaikka Venny valittikin, että varsin usein minun väsymyksestä uninen ja laahaava ääneni oli vähällä nukuttaa hänet, niin hän rakasti yhtä paljon kuin minäkin niitä kirjailijoita, joiden kertomaa nauhalta minun äänelläni tuli, ja se auttoi ja innosti häntä ja hän tunsi sen opiksi alkaneella kirjailijantiellään.
Ihminen on sosiaalinaen eläin ja ystävät ovat tärkeitä. Erityisen tärkeitä ovat ihmiselle nuoruudenystävät. Siinä vaiheessa kun alkaa tähyillä ympärilleen ja etsii – tietäen tai tietämättään – omaa tietään ja sisältöä elämäänsä. Ja vaikka elämä ja työ, perhesuhteet ja monet muut seikat usein hajoittavat nuoruuden ystäväpiirin eri tahoille, niin tämän ystävyyden merkitys ei häviä, se on oleva mukana koko maailmankuvassa.
Mutta suuri ylimääräinen anti on ihmiselle ystävä vanhemisen vaiheessa, keskinäisen avun antaja kaikean ennen tapahtuneen ja tänä päivänä tapahtuvan puntaroimisessa ja sovittamisessa sittenkin järjelliseksi eteenpäin menoksi ajan virrassa.
Ajan virta on tumma ja meanegttämisen murheesta raskas. Ojennan haavini tulevaan ja nostan saaliksi mennyttä, sanoo Aira Sinervo eräässä runossaaan. Minä tiedän sen todeksi. Mutta tgyotta on myös: voin ojentaa käteni jja ottaa hyllystä minkä tahansa Vennyn kirjoista. Sieltä löydän monta kourallista iloa joka myös ajan virrassa vilisee.
Elvi Sinervo
Lue lisää Vennystä ja Elvistä:
Jos lainaat tältä sivulta, niin muista lähde: KU 10.03. 1981 ja vaasalaisia.info
