Related Articles
Tänä päivänä ei voi välttyä kuulemasta vaihtoehtoisista faktoista ja totuuden jälkeisestä ajasta. Siinä missä nykyteknologia mahdollistaa verkostoitumista ja tiedon kulkua monella hyvällä tavalla, liikkuu myös paljon totuudelta ja tiedolta näyttävää informaatiota, jolla ei kuitenkaan ole perustaa todellisuudessa.
Poliittiseen keskusteluunkin on levinnyt virheellisen ja muunnellun informaation levittämistä. Esimerkiksi marraskuussa 2019 uutisoitiin sosiaalisessa mediassa levinneestä muokatusta videosta, joka esittää valheellisen kuvan eduskunnassa käydystä keskustelusta. Aina ei kuitenkaan tarvita huipputeknologiaa siihen, että näennäinen tieto saadaan näyttämään itselle sopivalta. Historia näyttää, että näin on osattu tehdä ennenkin.
Historiantutkijana, joka selvittää tiedonkulkua maapallon puolelta toiselle 1800-luvun alussa, on toisinaan hätkähdyttävää huomata, kuinka asiat tuolloin eivät välttämättä olleet kovinkaan erilaisia nykypäivään verrattuna. Ennenkin on pyritty vaikuttamaan muiden ihmisten mielipiteisiin. Ennenkin ”faktat” ja ”tieto” ovat voineet olla tässä suhteessa joustavia ja todisteet on voitu mukauttaa tukemaan omaa argumenttia.
Erinomainen esimerkki löytyy nyky-Suomelle melko kaukaisesta näkökulmasta: brittikolonialismista Uudessa-Seelannissa 1800-luvun alussa. Aikana, jolloin vain kourallinen eurooppalaisia oli käynyt Uudessa-Seelannissa, lähes puoli vuotta kestäneen vaarallisen merimatkan päässä, pienetkin tiedon hippuset Uudesta-Seelannista olivat Englannissa harvinaisia ja mielenkiintoa herättäviä. Uudesta-Seelannista puhuttiin rehevinä saarina, joissa kasvaa suuria puita laivojen rakentamiseen ja joiden maa on erinomaista viljelyä varten. Mikäs sen parempaa 1800-lukulaisen näkökulmasta!
Puhetta Uudesta-Seelannista värittivät kuitenkin myös toisenlaiset aiheet. Uuden-Seelannin alkuperäiskansa maorit olivat paikan päällä vierailleitten eurooppalaisten matkailijoiden mukaan vaikeuksissa, koska hallitsemattomat eurooppalaiset levittivät viinaa, tauteja ja väkivaltaisuuksia heidän pariinsa. Niinpä Britannian velvollisuudeksi koettiin tehdä jotain. Mutta mitä? Ratkaisuja esitettiin äänekkäimmin kahdesta melko ristiriitaisesta näkökulmasta. Joko kaikki eurooppalainen kontakti maorien kanssa piti lopettaa ja ainoastaan hyväntekijöinä nähtyjen lähetystyöntekijöiden sallittiin olla heidän kanssaan tekemisissä. Tai sitten Uusi-Seelanti piti kolonisoida virallisesti, jotta lainmukainen ja kontrolloitu brittiyhteiskunta voisi levittää sivistystä maorien pariin.
Nykyinen ymmärryksemme kolonialismin ja esimerkiksi lähetystyön aiheuttamista ongelmista alkuperäiskansoille tuohon aikaan antaa meille mahdollisuuden nähdä ongelmia, joita molemmista toimintatavoista seurasi. Mutta miten nämä vastakkaiset toimintasuositukset saattoi perustella Britannian parlamentille ja suurelle yleisölle 1800-luvulla? Tässä nämä tiedonmuruset Uudesta-Seelannista muuttuivat kullanjyviksi.
