Related Articles
GAZA 2014 – Miten tähän on tultu?
Jos kymmenen käskyä olisi annettu ennen Abrahamin aikaa, jos ne tuolloin olisivat olleet lakina, olisi kyse ollut kuudennen käskyn rikkomisesta. Abrahamin ja Saaran ollessa noin kahdeksankymppisiä ei silloisenkaan ymmärryksen mukaan pitänyt olla mahdollista saada jälkikasvua.
Abraham kuitenkin ymmärsi saaneensa luvan saattaa palvelijansa Hagarin raskaaksi. Kuka tai mikä asioita säätelikään, harrasti kummaa huumoria. Ilmeni nimittäin, että Saarakin odotti lasta samaan aikaan.
Ja niin syntyi kaksi poikaa, Saaralle Isak ja Hagarille Ismael.
Sekä juutalaiset että arabit ovat yhtä mieltä siitä, että näin syntyivät molempien kansojen kantaisät. Me ulkopuoliset voinemme kuvaannollisesti todeta maailman yhä olevan raskaana kerrotusta tapahtumasta.
Ismaelia kuvataan aasin varsaksi, joka potkii kaikkiin suuntiin. Kirjoittajan kokemus on, että Isakin jälkeläiset toimivat samankaltaisesti; ensin toimitaan ja sitten katsotaan kuinka kävi. Tämä on yllättävää, kun ottaa huomioon, että juutalaiset ovat keksineet kaiken kuulakärkikynästä atomipommiin.
Raamatunhistorian mukaan juutalaiset heimokunnat olivat lähinnä paimentolaisia. Muista aikansa väestöryhmistä he erosivat yksijumalaisuuden perusteella. Olivatko he riitaisampia kuin muut, ei liene kiistatonta, mutta Rooman valtakunta kuitenkin katsoi tarpeelliseksi hajottaa juutalaiset ympäri maapalloa.
Heidän selviytymisensä sulautumiselta valtaväestöihin tuntuu ihmeelliseltä. Ilmeisesti ihme selittyy tarkoin vaalituilla elintavoilla, perinteellä ja uskonnolla. Eläminen pienenä vähemmistönä kansojen joukossa on osaltaan kehittänyt älykkyyttä selviytymisstrategian kulmakivenä. Niin kauan kuin juutalaiset elivät hajaannuksessa, he tiedostivat menestyksen kääntöpuolen. ”Kell onni on, se onnen kätkeköön” – on ollut kokemusperäinen oppi ympäristön kateutta ja vieroksuntaa vastaan.
Tästä huolimatta juutalaisiin on kohdistettu enemmän väkivaltaa kuin mihinkään muuhun vähemmistökansaan, ja näin on tapahtunut, onpa isäntinä puhe saksalaisista, puolalaisista, valkovenäläisistä tai Curacaon pienestä siirtomaasaaresta.
Kysyin ystäväni Jonan näkemystä maailmanlaajuisen vainon syistä. Hän sanoi:
”Katsopas, me tapoimme Jeesuksen, emmekä ole muutenkaan kovin mukavia ihmisiä.”
Uskon, että tämä yli kahdeksankymppinen unkarilaissyntyinen merikapteeni oli tykönään miettinyt asiaa.
Uskon, että toisen maailmansodan aika holokausteineen oli suurin käännekohta juutalaisten vaiheissa sitten Rooman vallan.
Yhdistyneiden kansakuntien enemmistö – tosin niukka – halusi osoitettavaksi juutalaisille oman kansankodin. Ehdolla oli muiden muassa nykyisen Ugandan alue, mutta historiallinen Palestiina voitti arabimaiden kiivaasta vastustuksesta huolimatta.
Juutalaisilla oli nyt paikka jonne palata maailmalta. Ikiaikainen tervehdys ”ensi vuonna Jerusalemissa” oli vihdoinkin käynyt toteen. Toukokuun 14. päivänä 1948 julistivat juutalaiset kotimaansa Israelin valtioksi. Tästä teosta käytetään arabien keskuudessa ilmaisua ”nakba”, joka tarkoittaa katastrofia.
Tilanteen korjaamiseksi väkivalloin olivat viisi arabimaata, Egypti, Transjordania, Syyria, Irak ja Libanon hyvissä ajoin valmistautuneet pyyhkimään juutalaiset tulokkaat Välimereen. Nyt, 66 vuotta myöhemmin, me tiedämme kuinka vuoden 1948 itsenäisyyssodassa ja sitä seuranneissa monissa muissa konflikteissa on käynyt.
Verrattuna kaikkiin ympäröiviin valtioihin on Israel – tuo ”tilapäisesti valloitettu Palestiinan osa” – kukoistavampi ja vahvempi kuin yksikään vastustajansa. Sen länsimaistyylinen demokratia on omiaan aiheuttamaan sympatiaa useimmissa Euroopan demokratioissa. Mutta tätä seikkaa ja juutalaista älyä vasten on ajoittain vaikeata ymmärtää, että juutalaisessa politiikassa elää voimakkaana primitiivinen kosto, Hammurapin laki – silmä silmästä. Eikä vain silmä silmästä, vaan sata parhaasta. Toisen posken kääntäjä on jäänyt 2000 vuoden taakse.
Edellä ollut hajanainen pohdinta kuvannee osaltaan nyt polttopisteessä olevan Gazan konfliktin taustoja, syvää epäluottamusta kahdesta velipuolesta juontuvien rotujen välillä. Lisäksi voimissaan oleva osapuoli ei kyllin vaivaudu miettimään, olisiko konfliktin päätyttyä mahdollisuus rauhanomaiseen naapuruuteen. Heikompi osapuoli hakkaa päätään seinään tavalla, joka on omiaan vahvistamaan uskoa heidän harkitsemattomuuteensa.
Nyt vastakkain ovat siis Israelin valtio ja Palestiinan arabien jyrkin ryhmittymä Hamas. Israelilla on muitakin vastustajia kuten Hezbollah-liike, Islamic Jihad, al Qaida-organisaatio sekä Iranin kansantasavalta. Mainittujen tahojen tuki Gazan alueen Hamasille mahdollistaa Israelin sitkeän kiusaamisen. Ei ole kyse vain pakolaisuudessa asuvien palestiinalaisarabien paluusta, vaan jyrkimmät vaativat yhä Israelin hävittämistä.
Gazan alue on vuoden 1948 itsenäisyyssodasta asti ollut ensin Egyptin valtaama Välimeren rantakaistale, joka nyt on Israelin alueella oleva palestiinalaisarabien itsehallintoalue. Siellä sijainneet juutalaissiirtokunnat poistettiin Ariel Sharonin valtakaudella. Noin 50 x 10 km alueella asuu nyt yli kaksi miljoonaa ihmistä. Siis Helsingin väkitiheys nelinkertaisena!
Täällä käytävää kamppailua voi syystä kuvata termillä epäsymmetrinen sodankäynti. Se on epäsymmetrinen paitsi aseistuksen osalta, erityisesti Geneven kansainvälisen sodankäynnin säännöstön mukaan tarkasteltuna. Länsimainen sodan oikeussäännöstö ei pidä hyväksyttävänä Hamasin ja sen kaltaisten osapuolten häikäilemätöntä tapaa taistella ilman sotilaan tunnusmerkkejä, naisten ja lasten selän takaa.
Raketteja kohti Israelia Gazasta
Tällainen tapa lienee mahdollinen aseistettujen miesten islamistisesta näkemyksestä omasta ylemmyydestään. Usko pääsystä paratiisiin saattaa helpottaa myös alistettuja naisia ja lapsia – etenkin, jos nykyinen elämä on täysin toivotonta.
Sodan oikeussääntöjen valossa voi sivistyneempänä pidettyä Israelia myös kritisoida. Se toimii kuin norsu posliinikaupassa. Muiden kuin juutalaisten hengellä ei ole suurta väliä. Tämän saavat kokea YK:n palveluksessa olevat yhtä hyvin kuin arabien siviilit perheenjäsenet. Aseettomien sotilastarkkailijoiden murhaaminen rikollisen välinpitämättömyyden vuoksi täsmäpommilla on eräs esimerkki.
Sivistysvaltiolta odottaisi ärsytettynäkin parempaa. On rikollista ampua fosforikranaatteja ja rypälepommeja siviiliasutuksen ylle. Gazan tavoin äärimmäisen tiheään asutulle alueelle ei voi kohdistaa tykistön tai ilmavoimien toimia ilman kohtuuttomia ”oheisvahinkoja”. Vain jalkaväen täsmällinen ”kampausoperaatio” voi tuottaa sotilaallista tulosta. Tämä mies -miestä -vastaan -taistelu aiheuttaisi tappioita Israelin armeijan ylivoimasta huolimatta. Siksi siviilejä kuolee.
Henkilökohtaiset muistoni käynneistä Gazassa ovat myönteiset. Paikalliset ovat ihmisiä sanan hyvässä merkityksessä siinä kuin kuka tahansa lähimmäinen. Alueen lähes 50 km mittainen Yyteri on kuin luotu iloiseen rantaelämään – jos vain….
Vaikka meille rauhanturvaajille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1988, emme tässä konfliktissa ole pystyneet sitä ansaitsemaan – olkoonkin näyttämättä, kuinka paljon huonommin asiat ilman meitä olisivat.
On kysytty, onko mikään muuttunut vuosien kuluessa. Rauhanturvaajan kyyninen vastaus kuuluu: Ei korvien välissä. Ihminen tappaa luulon perusteella. Ainut muutos on se, että ennen surmattaessa ihmisiä kivillä ja lyömäesineillä tuli tekijälle hiki. Nyt ei välttämättä tule.
Kalle Lanamäestä
Kirjoittaja on vuosien 1978 ja 2000 välisenä aikana toiminut viitenä eri kertana yhteensä noin kuusi vuotta Israelissa ja ympäröivissä maissa YK:n rauhanturvatyössä kapteenin, majurin ja everstiluutnantin palvelusarvossa. Tehtäviä ovat olleet komppanian päällikkö Siinailla, sotilastarkkailija Beirutissa ja Golanilla, huoltoupseeri Suomen pataljoonassa Libanonissa, huoltopäällikkö YK:n Libanonin operaation esikunnassa sekä kuljetuspäällikkö ja rajavaltuutettu. Lisäksi hän on toiminut opettajana kymmenen vuoden aikana Norjan YK-koulutuskeskuksessa.
Työn aikana Lähi-idässä perhe on asunut Israelissa.
Saadut kokemukset ovat vaikuttaneet mullistavasti kirjoittajan uskontoja ja ihmisyyttä koskeviin arvoihin.
