Related Articles
Muistoja lyseolaisajastani
Ennen kun aloitin opintoni Vaasan lyseossa vuonna 1959, kävin keskuskansakoulua normaalit neljä vuotta. Viimeisin muistoni Raastuvankadulta liittyy kevään viimeisiin koulupäiviin.
Oli satanut, piha oli märkä ja siinä oli isoja vesilätäköitä. Niinpä me pojat päätimme kilpailla siitä, kenen koululaukku liukuu pisimmälle. Kisa oli hyvässä vauhdissa, kun rehtorimme Finne huomasi ja puuttui kisaamme. Ja minä olin tietysti juuri heittoni suorittanut, kun kovaäänisestä kuului komento: ”Lopettakaa heti paikalla ja sinä iso vaalea poika, tule heti rehtorinkansliaan”.
Kansliassa sain nuhteet ja ilmoituksen, että asiaan palataan syksyllä. Vastasin, ettei palata, koska menen Vaasan lyseoon.
Tuo meno ei tosin tuohon aikaan ollut selviö, sillä lyseoon pyrittiin. Pääsykokeessa tentattiin muistaakseni ainakin suomenkielen ja matematiikan taitoja. Ja melkoisen tovin me kokelaat luokassa istuimmekin. Ja sitten jännäsimme pisteitämme, jotka muutaman päivän jälkeen ilmestyivät lyseon sisääntulo-oveen. Helpotus oli suuri, kun löysin nimeni hyväksyttyjen listalta. Isäni oli nimittäin etukäteen ”varoittanut” seurauksista, jos olisin ”jäänyt rannalle”.
Lyseossa suoritin ns. keskikoulun ja vielä lukion kuudennenkin luokan, mutta sitten löin hanskat tiskiin uhmatessani vanhempiani ja menin seuraavana syksynä Vaasan kauppaoppilaitokseen, josta marssin ulos merkonomina. Sana merkonomi tulee muuten yhdistelmästä: mer än ekonom. Mutta palataan Vaasan lyseoon.
Lyseon opettajat olivat opetustavoiltaan ja luonteiltaan erilaisia, mutta kaikki ammattitaitoisia ja loppujen lopuksi mukavia. Valitettavasti en vain muista kuin murto-osan opettajiemme nimistä tai kutsumanimistä.
Päällimmäiseksi joukosta nousee englannin kielen opettajamme Hilkka Köyste. En koskaan ymmärtänyt sitä, kuinka niin pienellä ja hennolla naisella voi olla sellainen auktoriteetti. Hän oli ainoa, jonka tunneille ei uskaltanut mennä läksyjä lukematta. Ja hänellä oli opetustyönsä ohella aikaa ja halua puuttua myös meidän poikien kasvatukseen.
Korrekti käytös, hyvät tavat ja mm. kiroilemattomuus olivat minimivaatimuksia. Itse koin tämän puolen, kun The Beatles nousi listojen kärkeen ja yleismaailmalliseen suosioon. Kasvatin ns. Beatles-tukan, joka ei syksyllä koulun alettua ollut Hilkan mieleen. Hän ilmoitti tiukasti, ettei tuollaista pörröpäätä katsele ja komensi minut parturiin.
Lisäksi minun piti mennä parturin jälkeen esittelemään lopputulos hänelle asuintalomme naapurirappuun. Hilkka hyväksyi lopputuloksen, vaikka totesikin, että tukkani oli vieläkin liian pitkä. Ja oli itsestään selvää, että tupakat tumpatiin nopeasti, jos hän sattui kaupungilla tulemaan vastaan.
Opettajana hän oli todella työlleen omistautunut ja hyvä. Hänelle oli ”elämän ja kuoleman” kysymys se, ettei kukaan ylioppilaskirjoituksissa englannin kielessä reputtanut. Eikä muistaakseni reputtanut. Lisäksi hän edellytti, että ennen keskikoulusta lukioon siirtymistä jokainen pystyy läpäisemään ylioppilaskirjoitusten lyhyen englannin kokeen. Ja melkoisen sanavaraston hallinnankin hän vaati.
Lisäksi hän opetti, kuten itse kertoi, oikeaa, eli Iso-Britanian englantia, ei amerikan englantia. Muistan kun kerran protestoin kokeeni virhemerkintää, niin hän tokaisi: ”Näin voi sanoa amerikkalainen, mutta ei englantilainen”. Ja persoonallisia olivat hänen kokeensakin. Tavanomaisuuden lisäksi mukana ns. yllärinä esimerkiksi suomeksi käännettävä ote Somerset Maghamin romaanista.
Itse olen vuosine mittaan moneen kertaan kiittänyt Hilkka Köystettä siitä kielipohjasta, jonka hän minullekin loi ja antoi näin eväät englannin kielen käytölle ja kehitykselle. Ja monesti sitä työssäni, esim. TV2:n selostusmatkoilla tarvitsinkin.
Muistelen seuraavassa tarinassa muuta opettajakuntaa, kunhan saan palautettua heidän nimensä tai kutsumanimensä mieleeni.
Seppo Kauppi
