Related Articles
Hiljaisuus puhuu – Kotihoito palveluineen
Teksti: Leif Paulin
Halutaan että ihmiset hoidetaan kotosalla jotta tulee halvemmaksi. Hoitomuotona on autoileva lähihoitaja. Hänellä on aikaa vanhukselle vartin verran jos edes niin paljon. Tämä tarkoittaa että vanhus istuu tyhjässä asunnossaan 23 tuntia vuorokaudessa ja tuijottaa tyhjää seinää.
Ei tämä ole hoitoa!! Ja miljoona ihmistä asuu Suomessa yksinään. Dementoituva vanhus ei käsitä vierailusta paljoakaan ennenkuin hoitajan toinen jalka on jo oven kynnyksellä että hei-hei. Seuraava vanhus odottaa vuoroaan… Systeemi stressaa työntekijöitä jotka eivät ehdi tehdä mitään, aina maantiellä seuraavaan.
Ja stressi iskee vanhukseen, joka ei kerkiä mukaan ja haluaisi pitempää palvelua ja juttuseuraa. Mutta kun ei saa.
Vuorotteleva hoito
Kun tilanne kärjistyy tarjotaan vuoroin rehabilointi laitoksessa ja vuoroin taas kotonaan kotipalvelun armoilla. Tämä siksi että vanhainkodin paikat ovat täynnä ja muuta ei ole. Viikon tai kaksi kuluu laitoksessa mutta aina on eri huone ja eri paikat, vaikka palvelu toistuu säännöllisin aikavälein.
Vessa on vuoroin toisella puolella, ruokasali käytävän toisessa päässä ja paljon on oppimista vanhuksella. Dementiapotilaalle tämä on kaikkein huonoin hoitoratkaisu. Silti niin tehdään, taloudellisistä syistä!
Palvelukeskuksessa
Nyt ajetaan alas toimivat vanhainosastot ja rakennetaan tilalle uusia palvelukeskuksia. Kun vanhainkoti on liian kallis ja ihmiset ovat siellä monta vuotta ja viihtyvät! Kun kotipalveluvanhus on tarpeeksi huonossa kunnossa siirto palvelukeskuskeen tarjotaan. Mutta enää vanhus ei pysty juttuseuraa itselleen hakemaan.
Seurustelu on kiinni henkilökunnan läsnäolosta ja lähiomaisten käynneistä. Mutta henkilökunta on karsittu palvelukeskuksissa minimiin. Köksä kattaa pöydät, korjaa astiat pois ja panee tiskikoneeseen. Juttutuokioita ei ole. Vanhus istuu pöydän ääressä ja tuijottaa seinään monta tuntia päivässä. Huoneessaan ei ole ketään muuta ja taas tuijotetaan seinään. Palvelu on pedin petaaminen, pukeutumisapu (ei riitä kaikille) ja vessan putsaamista. Taas ollaan yksin.
Pätevä hoitaja istuu kontoorissa ja värkkää tietokoneellaan lisää hoitosuunnitelmaa. Lääkäri kun on maan toisella puolella ostopalvelusopimuksen varassa. Onko edes halvin ratkaisu kun lääkäri matkaa 500 km vierailulle ja majoittuu kolmeksi päiväksi Vaasaan? Ja katsotaan silloin vain akuuttihoidossa olevia potilaita. Kiirettä kun on. Tietokone laulaa lauluaan.
Öisin ja viikonloppuisin on vielä vähemmän henkilökuntaa. Yövalvoja on tavallinen nainen mutta jos tarvetta ilmenee kutsutaan vintiltä se puolinainen (mutta pätevä) sairaanhoitaja apuun. Yöt ovat pitkät kahdeksalta kahdeksaan ja potilas on yksin huoneessaan.
Lähiomaisten rooli
Nykysysteemin mukaan lähiomaiset ovat osa hoitoa. Tapaan käydä joka toinen päivä äitiäni katsomassa. Rullatuolilla vien kesäisin hänet ulos pihalle (henkilökunta ei sitä tee). Otan mukaan karamelleja ja hedelmää, pullaa (ne homehtuvat pöydällä koska henkilökunta ei katso perään että vanhus muistaa syödä niitä).
Kukat huoneessa kuihtuvat (henkilökunta ei kastele) ja aina en kerkiä niitä hoitamaan. Ja vanhus tietää että kukat pitää kastella mutta ei saa aikaan se homma. Kukkien hoito olisi terapiaa ja puheen juurta mutta se on lähiomaisen harteilla. Monella vanhuksella ei ole lähiomaisia lähettyvillä kun he asuvat toisella paikkakunnalla. Yksin ollaan ja seinään katsotaan. Hiljaisuus puhuu…
Iltatilaisuus lähiomaisille
Viime syksynä järjestettiin lääkehoidosta tiedotustilaisuus kaikkien sen upouuden hoitokodin vanhusten lähiomaisille. Siihen vastasi 26 lähiomaista mutta tilaisuuteen saapui viisikymmentä henkilöä. Ja Espoolainen läkäri oli saapunut kertomaan erinomaisesta hoidosta tietokoneensa kanssa. Kovasti tuli kysymyksiä ja selvisi että jokaisella vanhuksella oli oma henkilökohtainen hoitaja.
Äitini ei siitä tietänyt ja en minäkään, vaikka käyn siellä joka toinen päivä ja monta kuukautta on jo kulunut. Selvisi että kukaan meistä viidestäkymmenestä lähiomaisesta ei tietänyt sen henkilökohtaisen hoitajan nimeä! Joten toimiiko se järjestelmä muuten kuin papereilla? Tilaisuus oli hyvä ja kiinnosti joten ehdotettiin yleisön puolesta että pidetään toinen sellainen palvelukeskuksen osaston toiminnasta kun emme siitä tiedä mitään.
Luvattiin niin tehdä. Palvelukoti otettiin käyttöön kesäkuussa ja vieläkään ei ole sitä tiedotusiltaa näkynyt vaikka vuosi on jo vaihtunut. Lähiomaisten rooli on siis edelleen epäselvä kuten myös hoitokodin modernit palvelut meidän vanhuksille ja meille lähiomaisille.
Virkistystoimintaa
Äitini kertoi että oli tarjottu kynsienmaalauspalvelua. Hän ei sitä halunnut. Luulen että 90-vuotiaat tädit eivät perusta sellaisesta paljoakaan ja miehet eivät ollenkaan. Miksei kutsuta ammattikoulusta tukanleikkuuharjottelijoita, mistä kaikki olisivat kiinnostuneita. Tukan hoito on terapiaa. Oli myös yhden päivän askartelutoimintaa. Piti paperinpaloja leikata ja liimata, kuten päiväkodissa. Äiti ei halunnut, katsoi sitä turhaksi ja halusi lankoja ja käsityötoimintaa.
Pyydettiin minua ostamaan lankaa. Tein niin mutta ei ole mitään tapahtunut, kassi on koskematta äidin huoneessa ollut monta kuukautta. Musiikkia on ollut mutta kuulokojeet huutavat kovasta äänestä, joten siitä ei monet vanhukset nauti ja monet olivat jo illalla menneet nukkumaan.
Kiitokset Vasa Symfonille, satuin olemaan paikalla silloin. Kahdeksan potilasta osallistui korvineen. Olin ainut lähiomainen paikalla.
Mutta terapiaa on siis puolessa vuodessa ollut vain muutama harva kerta. Äidin kunto laskee, askeleet lyhenevät ja mieli on matalassa kun päivät ovat niin pitkät ja hän on niin yksinään. Enkä minä riitä täyttämään tarpeet. Hiljaisuus lyö vastaan joka kerta kun vierailen palvelukeskuksessa.
Vanhukset istuvat ja tuijottavat tyhjää tuntikaupalla ruokailupöytien ääressä. Ja meillä on Vaasassa runsaasti työttömiä, jotka eivät saa toimintaa mistään. Ne voisi viedä potilaita ulos, auttaa pukemisessa, kastella kukat, auttaa käsitöissä kun vanhuksen kädet ovat jäykistyneet mutta mieli vielä ”kutoo”. Hakea lehdet, lukea ääneen, ladata kännykän täyteen, vaihtaa seinäkellon paristoa. Olla läsnä vanhuksen elämässä ainakin hetken. Hm…
Katson tietysti vanhusten hoitoa tietystä näkökulmasta, omakohtaisten kokemusten kautta. Muuta en voi, kun en ole ammattilainen. Haluaisin auttaa mutta minulla on myös oma elämä, omat askareet. Aina en kerkiä. Henkilöitä tarvitaan lisää, siitä voimme varmaan olla yhtä mieltä.
Toivon että tämä kirjoitus antaa sysäystä eteenpäin vanhainhoidon parantamiseksi. Nykymalli kun ei toimi riittävän hyvin. Ja aina ei ole kyse rahasta vaan asenteesta, näkötavasta, tekotavasta. Siksi mun tietokoneeni nyt laulaa lauluaan.
Leif Paulin
