Related Articles
Koulutiestä ja vähän muustakin
Tässä tuli 1.9. kuluneeksi tasan 60 vuotta siitä, kun aloitin koulukäynnin Keskuskansakoulussa. Itse en tuota päivää muista, mutta somessa Seija Leivo-Roselius kertoi, että oli sateinen päivä.
Asuimme syyskuun alussa vielä Suvilahden huvilallamme, mistä koulumatkaa keskustaan kertyi kuutisen kilometriä. Vajaan puolentoista kilometrin alkumatka Huvilatietä rantamaantielle oli vajaat 1,5 kilometriä, minkä kävelin tai pyöräilin ja jatkoin bussilla keskustaan. Tosin joskus uhmasin äitini ohjeita ja pyöräilin kouluun.
Liikenne oli tuohon aikaan aivan erilaista kuin nyt, voisipa sanoa, että lähes olematonta, joten turvattomaksi ei itseään voinut tuntea. Toisaalta eihän seitsenvuotias nappula ”mitään pelännytkään”. Kun syyskuun puolivälin jälkeen muutimme kaupunkiasuntoomme, vuonna 1952 valmistuneeseen Suomen Pankin taloon. Koulumatka lyheni olennaisesti, kun oikaisin kaupungintalon ohi Raastuvankadulle.
Ajallisesti matka ei aina tosin lyhentynyt, sillä sen varrelle sattui silloin tällöin kiusauksia. Esimerkiksi kadun varteen hyytynyt auto ja sen korjaamisen seuranta, samoin kuin toiminta poliisilaitoksen pihalla saattoivat aiheuttaa koulusta myöhästymisen. Kenties juuri myöhästymisiin liittyy muistikuvani itse koulusta, ja tarkemmin ison aulan isosta patterista. Muistan usein kärsineeni rangaistukseni seisomalla välitunnin patterin edessä. Kaipa sitä tuli jotain määräystä aina silloin tällöin rikottua?
Samoin usein koulupäivän jälkeen. Ohje tai oikeammin määräys oli palata suoraan kotiin, missä taloudenhoitajamme Fanni odotti Elovena-kaurahiutalelautasen, voileipien ja kalanmaksaöljypullon kanssa. Kenties juuri tuo kalanmaksaöljy edesauttoi kotiin paluun viivästymistä. Fanni oli minulle muuten kuin toinen äiti, kun oma äitini keskittyi lääkärinuraansa. Hän oli naimaton ja muutti kanssamme Harjavallasta Vaasaan vuonna 1952 ja oli osa perhettämme, siis perheenjäsen. Ja ”äidinrooli” korostui siinäkin, että Fanni puolusti minua tomerasti, jos isäni rangaistukset kolttosista tuntuivat hänestä liian ankarilta. Mitä ne tosiaan usein olivat. Sillä ei kai 42-vuotiaana isäksi tullut ja itse ankaran kasvatuksen saanut voinut aina ymmärtää kolttosiani.
Fannilla oli poika, jonka hän oli saanut työskennellessään Harjavallan voimalaitostyömaalla. Hän oli antanut hänet ns. kasvattilapseksi pariskunnalle, joka ei voinut saada lasta, mutta piti yhteyttä poikaansa ja hänen kasvattivanhempiinsa läpi elämänsä ja toisin päin. Toinen Fannin pojanpoika on muuten Lapin yliopistossa Rovaniemellä vaikuttanut professori Pertti Eilavaara. Ja nuorempi Erkki työskentelee liike-elämän parissa.
Fanni vietti eläkepäivänsä joko kaksiossaan Koulukadulla tai vanhempieni, luona Vanhassa-Vaasassa antaen tiukkoja ohjeita äitini palkkaamille uusille ”kotihengettärille”, jotka eivät esim. tienneet, missä minkin kipon ja kupin paikka on. Ja toiveensa mukaisesti Fanni lepää uudella hautausmaalla vanhempieni haudan vieressä.
Tarina alkoi koulumatkasta ja siihen on hyvä tällä erää lopetella. Eli toivottavasti me kaikki muistamme sen, että vastuu lasten koulutien turvallisuudesta on meillä aikuisilla.
Seppo Kauppi
