Related Articles
Jorma Ojaharju kirjoittaa kirjailijoiden palkitsemisesta.
Saul Bellow ihmetteli, miksi kirjallisuustoimittajat haluavat luoda kirjallisuuteen mestaruussarjan tunnelmaa. Arvostelijat haluavat uusia kasvoja Pantheoniinsa, mutta miksi kirjailijat haluaisivat päätyä paremmuusjärjestykseen, tulla rankatuiksi kuin tennistähdet? Tasoituskertoimet ovat kuin kilpahevosilla.
Siinäpä olisi muistokirjoitus romaanikirjailijalle: "Hän tuli ykköseksi kaikissa gallupeissa."Suomessahan puuhataan Kaanonia kirjallisuudelle ja muille taiteille: kuka on mestari ja ketkä haastahia?
Palkinnot ovat markkinoinnin tärkeä osa. Zamisdat-kirjallisuutta ei ole. Ja samaan aikaan kustantajan edustaja valittaa, ettei yhteiskunnallista kirjallisuutta enää ole. Terävä huomio. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että kirjailijan tehtävä on arvostella yhteiskuntaa, eikä odottaa siltä palkintoja. Yksi sellainen kirja sentään on tänä syksynä ilmestynyt.
Nimittäin Ari Ojapellon "Ahneuden aika." Yksikään kustantaja ei huolinut sitä. Yksikään lehti ei tohtinut esitellä/arvostella sitä. Vain Ylen A- oliko studio vai Piste tohti puolen tunnin ohjelmassa esitellä sekä miehen että kirjan.
Paavo Haavikko kieltäytyi 14.11. 1987 antamasta kirjaansa Finlandiapalkintoehdokkaaksi, koska "Kilpailusta koituu vahinkoa kaikille. Kun raati päättää, että nämä 6-10 kirjaa ovat koko hyvä kirjallisuus sinä vuonna, se on kohtuuttomasti kaventavaa ja rajaavaa."
Haavikko jatkoi vielä: "Tämä maa on liian pieni. Kaikki ovat jotenkin jäävejä. Ja muun muassa siksi Finlandia-palkinto on vahingollinen. Se on epäkultturelli ja epäkirjallinen."
Kummallisinta minusta on se, ettei kukaan ole löytänyt huomautettavaa kuiskauksenherkästä sisäpiiristä, joka lukee läpi kilpailuun lähetetyt teokset ja nimeää kilpailevat kirjat.
Tämä maa on liian pieni. Kaikki ovat jotenkin jäävejä. Tullaanko karbevalistisella rumballa luoneeksi voittajateokselle substanssi, jota sillä ei välttämättä ole? Viimeistään tässä vaiheessa täytyy kiiruhtaa huomauttamaan, että Kjell Westön Finlandiavoittajam "Missä kuljimme kerran" on hyvä kirja. Mies on kirjoittanut sitä neljän vuoden ajan, joten hutiloinnin syntiin hän ei ole syyllistynyt.
Olen toki lukenut muutakin, mutta Westön kirjan kanssa kului rutosti aikaa. Seuraavaksi tartun Yrjä Varpion Linna-elämänkertaan.
Tuntematon – jo vuonna 1954 – ja sen jälkeen Pohjantähtitrilogia olivat minun raamattujani vuosikaudet. Tapasin Väinä Linnan monet kerrat ja olen vieläkin ylpeä hänen tuttavuudestaan.
