Suomi YK:n rauhanturvaajana 60-vuotta
On kulunut 60 vuotta siitä, kun Suomi – heti YK-jäsenyyden saatuaan – päätti kirkastaa kuvaansa maailmalla lähettämällä 250 miestä Suezin kriisiä rauhoittamaan.
Sen jälkeen on tähän mennessä lähetetty yli 50 000 miestä maailman kriisipesäkkeisiin näyttämään ”rauhanturvan suurvallan” lippua. Hintana tähän mennessä on ollut 49 kuollutta.
Mainitut luvut koskevat siis sininen baretti päässä tehtyä työtä, joka yksittäistapauksia lukuunottamatta jatkuu vain 300 henkilöllä Suomalais-Irlantilaisessa pataljoonassa Etelä-Libanonissa. Rauhaanpakottamisesta (mm Kosovo, Afghanistan) en tässä puhu.
Suomi on satsannut ajoittain paljonkin rauhanturvatyöhön. Vastikkeeksi on toivottu rauhan vahvistumista, positiivista imagoa sekä ammattitaitoisia reserviläisiä – miksei kantahenkilöitäkin. Suurimmillaan panostus oli 88-89, jolloion ”ulkona” oli kolme pataljoonaa – Golanin, Libanonin ja Namibian – yhteensä liki 2000 miestä (rauhanturvanaiset tulivat kuvaan vasta 92 jälkeen).
Joskus on tullut takapakkiakin jos muistellaan erään kapakan (aiheellista) hävittämistä Kyprolla tai sinisilmäisyydestä seuranneita panttivankidraamoja. Pääosin me rauhanturvaajat lienemme lunastaneet odotukset suomikuvan kirkastamisesta. Meille myönnettiin joulun alla 1988 myös Nobelin rauhanpalkinto, jota luovutettaessa nimenomaan suomalainen kapteeni sai olla kaikkien maailman rauhanturvaajien esikuvana.
Perinteinen suomalainen rauhanturvaaja on reserviläinen, joka usein valitaan hyvän sotilasarvostelun ja sopivan siviiliammatin perusteella. Moni ulkomainen johtaja on ihmetellyt suomalaisten muita neuvokkaampaa selviytymistä. Olen tavannut kiteyttää vastauksen näin: ”Koska meillä on yleinen asevelvollisuus, jokaisessa miehessä piilee sotilas.
Kun tarvitaan hyviä rauhanturvaajia, otetaan tarvittavat ammattimiehet ja herätetään heissä myös se sotilas. Uskon, että on helpompi kouluttaa insinööristä sotilas kuin päinvastoin.” Paitsi etteivät suomalaiset yleensä tarvitse YK:n apua majoituksen tai kuljetuskaluston suhteen on heillä muitakin käden taitoja. Kymmenistä maista – ammattisotilaat mukaanlukien – vain Irlantilaiset pärjäävät ammunnassa meidän pojille. Porukastamme voi syystäkin olla ylpeä.
”Vaikeasti korvattavat” – yhdistys syntyi, kun tapaturmalakimme ei osannut auttaa rauhanturvaajaa, joka menetti molemmat jalkansa vihollistulituksessa. Oli muitakin tapauksia, joissa liian myöhään huomattiin että pojat lähetettiin vaaraan ilman että oli turvaverkot kunnossa. Tuntui siltä, että valtio ei muistanutkaan omiaan, kun me keskuudestamme keräsimme kuntoutusrahaa jalkansa menettäneelle. Uuden tapaturmalain mukana pitäisi tuon vääryyden korjautua.
Mitäs me veteraanit? On myönnettävä, että tuo status tuntuu oikeutetulta siksikin, että se on jo vuosia ollut totta muissa pohjoismaissa. Ei meistä kukaan tahdo vertautua sotiemme veteraaneihin, kunniakansalaisiin – saati odottaa etuja, jotka olisivat toisilta pois. Isänmaatamme kuitenkin pieneltä osaltamme halusimme palvella. Lienee oikein jos tämä maa sitten hoitaa rauhanturvaveteraanin vammat?
Saatamme tulevaisuudessa raihnaisina jopa olla hyödyksi systeemille. Tarkoitan sitä, että kun oikeat veteraanit ovat poistuneet hoitolaitoksistaan, me rauhanturvaveteraanit osillamme käyttäisimme vapautuneita palveluja. Silloin monta kuntokotia jäisi sulkematta ja monta hoitajaa välttäisi kortiston. Emme me juuri muuta veteraanistatukseltamme odota.
Kalle Lanamäki,
rauhanturvaveteraani, Vaasa