Related Articles
Kävin pohjoisessa muutama viikko sitten. Oli pakko päästä tuulettumaan, miettimään vähän asioita.
No en todellakaan käynyt. En ole muistaakseni käynyt sitten 1990-luvun. Oli pakko vaan saada vetävä otsikko.
Alan olla jo sen ikäinen, että olen ryhtynyt muistelemaan asioita.
Olen havainnut tapahtuneen monissakin eri yhteyksissä, mutta ehkä selkeimmin tällä hetkellä työn alla olevan romaanini kirjoitusprosessissa.
Kyseessä on dekkarisarjani kolmas osa, jossa kuvatut nykypäivään sijoittuvat tapahtumat ovat tosiasiallisesti käynnistyneet jo kauan sitten.
Kauan sitten 90-luvulla.
Tässä mielessä voisi kai sanoa, että 90-luku oli uusi 60-luku, siis muutenkin kuin vain ylösalaisin käännettyjen numeroiden osalta.
Erityisesti tämän huomaa läntisessä populaarikulttuurissa. Televisiosarjoissa, kuten True Detective tai Sons of Anarchy, 90-luku näyttäytyy samanlaisena myyttisten kertomusten ja maksettaviksi tulevien velkojen syntyaikana, kuin vielä jokin aika (sic!) sitten 60-luku hippi- ja Vietnam-kuvastoineen.
Mutta huomaa sen myös ihan jokapäiväisessä suomalaisessa arjessa. Tämän päivän tympeää yhteiskuntailmastoa vasten 90-luku näyttäytyy 60-luvun tavoin toivon ja vapauden vuosikymmenenä.
Tuskin koskaan Suomi on ollut niin itsenäinen, kuin 90-luvulla. Neuvostoliitto oli kadonnut, eikä Euroopan Unioni vielä ollut käynyt kunnolla kiinni. Asioista päätettiin kerrankin itsenäisesti. Yliopistoissa professorit polttivat tupakkaa työhuoneissaan.
Ei ollut vihapuhetta. Ei ollut terveysfasismia. Ei ollut koulusurmia. Ei ollut pyöräilykypäriä. Ei ollut kiellettyjä sanoja. Ei ollut pöyristymistä, syyllistämistä eikä kukkahattutätejä. Ravintoloille jaettiin jatkoaikoja aukioloon samalla intensiteetillä, kuin niitä nyt otetaan pois ja se mitä tänään kutsutaan 90-luvun lamaksi, alkaa yhä enemmän näyttää pikku kuprulta tilastokäyrissä verrattuna siihen todelliseen ideoiden ja toiminnan halvaukseen, josta kansakunta kollektiivisesti kärsii.
Tämä aika on täyttä George Orwellia. Säälin nykypäivän nuoria ja opiskelijasukupolvea.
Siis ihan oikeasti, vaikka suurin osa heistä ei ehkä tajua välittää siitä pätkääkään.
Itse olen 1900-luvun ja teollistuneen ajan lapsi. Nykypäivän nuoret ovat pirstaloituneen ja digitalisoituneen riskiyhteiskunnan kasvatteja. Näin sanotaan.
Meitä erottaa 90-luku eli ysäri. Vuosikymmen, jolloin Neuvostoliiton hajoaminen ja toisaalta Internetin läpimurto aikaansaivat erään maailmanhistorian suurimmista ja nopeimmista murroksista. Aiheesta jatkaminen vaatisi kuitenkin ihan oman tekstinsä, joten ei siitä enempää.
Joskus kauan sitten puhuttiin 60-luvun veteraaneista. Tämän päivän veteraanit ovat 90-luvulta.
Mitä 90-luvun veteraanit tekevät nykyään?
Sitä samaa, kuin 60-luvun vastaavat silloin kauan sitten.
Kertovat tarinoita omasta vuosikymmenestään pääasiassa noin kolmikymppisille, jotka ihaillen ja silmät suurina lukevat kirjoja ja kuuntelevat lauluja ajasta, jolloin Suomi oli hienompi paikka kuin koskaan sitä ennen tai luultavasti koskaan sen jälkeen.
HARRI V. HIETIKKO
Kirjoittaja on virkamiesboheemi ja kirjailija
