Politiikassa toimiminen, tai edes poliittisten mielipiteiden esittäminen julkisesti, on nykyään entistä jännempää puuhaa. Hyvinkin kevyestä kommentista voi saada selkeästi masinoidun viharyöpyn niskaansa; pitempään joidenkin aiheiden parissa tunnettu henkilö vedetään mukaan mitä mielikuvituksellisimpiin vääntöihin.
Ihmiset tietävät, mitä on odotettavissa, ja Helsingin Sanomien jutun mukaan epäröivät lähteä kuntavaaliehdokkaiksi. Me, jotka olemme seuranneet tätä kuviota pitempään, ymmärrämme mutta haluamme rohkaista. Minua pelotti, kun julkaisimme ystäväni Mikko Sovijärven kanssa teoksen Kansa raivostui (Kustannusosakeyhtiö Hai, 2017).
Mitään henkilöön asti tulevaa “palautetta” ei silti tullut, vaikka teos käsittelee etupäässä perussuomalaisiin liittyvien henkilöiden poliitikoille, toimittajille, tutkijoille ja muille tahoille lähettämää sontaa, lastensuojeluilmoituksista tappouhkauksiin ja raiskausuhkauksista kuolleisiin rottiin.
Kuka joutuu häiriköinnin uhriksi? Saimme vaikutelman, että ensisijaisesti naiset — varsinkin nuoret ja kauniit naiset. Seksuaalinen väkivalta on häirikön sydäntä lähellä, miesten suhteen erityisesti homoseksuaalisuus kaikesta päätellen. Miehiähän nämä uhkailijat enimmäkseen ovat, vaikkeivät mielestäni sitä nimeä ansaitse. Me vanhemmat ämmät jäämme usein sivuun, tai saamme postia tyyliin “sua ei edes viitsisi panna”. No, onneksi.
Mielenterveysongelmia on tietysti jokaisella, joka kehtaa olla julkisesti eri mieltä arvon uhkailijan kanssa. Tai hänen fanittamansa poliittisen hahmon. Kun puhutaan maalittamisesta, harvoin sanotaan suoraan että kiusatkaa neitiä X. Ei se ole tarpeen, riittää kevyt viittaus ja joukot ovat valmiina.
Edelleen äärioikeisto nähdään mielellään jotenkin syrjäytyneinä, äänioikeudettomina ja maan hiljaisina, joiden protesti on oikeutettu. Mutta ei se monestikaan ole. Tai saahan sitä protestoida, vaikka on kohtuumenestynyt yrittäjä tai paikallisen urheiluseuran valmentaja. Varmaan se vinttikamaripoika valikoimasta löytyy, mutta ennemminkin kokemuksen syrjinnästä on luonut suhteellinen deprivaatio, ei se, että kaik o mänt.
Miten uhkailuun pitää suhtautua? Vakavasti, tietenkin. Selvienkään uhkausten tai pitkään jatkuneen terrorin (kuva seksideittisivustolle, yhteydenottoja työnantajaan jne.) vieminen poliisille ei silti välttämättä johda pitkälle eikä ainakaan tuomioon.
https://ilonapajari.medium.com/verkkoviha-ehdokkuuden-esteen%C3%A4-235b999b2db7