Related Articles
Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa on kohta, jossa alikersantti Hietanen ilmoittaa kaipaavansa syyllisten etsimisen sijasta kaatunutta Lahtista ja viholliselle menetettyä konekivääriä.
Hietasen kommenttia on sittemmin ryhdytty pitämään eräänlaisena nykyaikaisena sananlaskuna ja lentävänä lauseena, jonka mukaan elämässä ei niinkään tulisi etsiä tapahtumiin syyllisiä vaan keskittyä ratkaisemaan syntyneitä ongelmia.
Hietanen on asiassaan puoliksi oikeassa. On selvää, että yksittäisen ihmisen elämän, ihmissuhteiden ja perhepiirin tapahtumien osalta on usein järkevintä ja myös helpointa antaa armon ja unohduksen käydä oikeudesta, jos mahdollista.
Mutta kannattaako Hietasta uskoa silloin, kun kyseessä on isompi kuvio?
Onko ajatus siitä, että asiat eivät syyllisiä etsimällä muka paranisi todellakin järjetön silloin, kun puhumme asiasta yhteiskunnan kontekstissa?
Suomalaisen hyvinvointivaltion luominen aloitettiin toisen maailmansodan jälkeen kohtuullisen tiiviin yksituumaisuuden hengessä.
Epäilemättä myös Väinö Linnan romaani oli lopulta osa tätä projektia, halusi Linna sitä sitten itse tai ei.
Sotakuvauksen ja selviytymistarinan ohella hän tarjosi jälleenrakennukseen ryhtyneelle kansakunnalle yksituumaisuuden evankeliumin, jossa poliittisen kentän eri laidoilta tulevat upseerit Kariluoto ja Koskela kuolemillaan sovittivat lopullisesti isiensä synnit.
Ehkä juuri tuon symboliikan liikuttamana päätettiin myöhemmin melko kritiikittömästikin kanonisoida nuo kaksi univormuasuista kristusta lunastustyönsä ohella myös suomalaisen johtajuuden ja esimiestoiminnan myyttisiksi esikuviksi.
Samalla unohdettiin se, että sodan loppuvaiheen torjuntataisteluissa onnistumisen ja ylipäätään koko suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen säilymisen mahdollistivat pikemminkin Lammiot ja Karjulat, joista sittemmin innolla ja hatarin perustein leivottiin huonojen johtajien arkkityyppejä.
Ajat muuttuvat ja eri ominaisuudet ovat eri aikakausina tarpeen. Menneisyyttä ja siellä tehtyjä tekoja olisi silti hyvä tarkastella kriittisesti, joskus jopa syyllisiä etsien.
Mutta syyllisyyden käsite on jotain, jonka käsittely Suomessa on kaikilla tasoillaan hankalaa. Oireellisesti sanasta ”syyllistäminen” onkin muodostunut suosittu ja voittamaton valttikortti.
Se on sääli, sillä syyllisyyden, rangaistuksen ja sovituksen teemojen avulla niin yksilön kuin yhteisönkin olisi mahdollista vapautua menneen painolastista ja myös oikeasti oppia virheistään.
Muistatteko henkisen tilinteon, joka Neuvostoliiton romahduksen jälkeen toteutettiin muualla Itä-Euroopassa, vaan ei meillä?
Nyt Itä-Eurooppa on osa Eurooppaa. Me sitä vastoin näköalaton kansa, jota luotsaa historiallisen kyvytön hallitus keskellä valtavan kokoluokan sisä- ja ulkopoliittisia haasteita.
Aikamme vaatii tuoreita ajatuksia. Joten mitä jos lopetettaisiin viimeinkin se Lahtisen ja konekiväärin kaipaaminen. Kokeiltaisiin vaihteeksi jotain innovatiivista.
Alettaisiin kaivata syyllisiä.
Tulokset voisivat yllättää. Taso voisi nousta. Pakkohan sen olisi.
HARRI V. HIETIKKO
Kirjoittaja on virkamiesboheemi ja kirjailija
