Related Articles
Vt. museotoimenjohtaja Selma Green ilmoittaa maanantain 3.3. Pohjalaisessa, että merimuseo on ”yksittäisten henkilöiden harrastuspohjalta karttunut tavaraperintö”. Poikkeuksellisen halveksiva ja asiantuntematon kannanotto.
Palosaaren salmen rannalla sijaitseva merimuseo kertoo seutumme merenkulun tärkeistä vaiheista. 1800-luvun alusta 1900-luvun alkupuolelle Palosaarella oli Vaasan kaupungin virallinen ”lastaus- ja purkauspaikka” eli satama.
Satama muutti Vanhasta Vaasasta maankohoamisen vuoksi meren äärelle jo ennen vuoden 1852 tulipaloa. Ruotsin kuningas teki asiasta päätöksen 1700-luvun lopussa.
Laivanvarustaja Carl Gustaf Wolff rakennutti Palosaarella 1800-luvulla purjelaivoja, jotka seilasivat maailman kaikille merille. Hän rakennutti myös makasiineja alueelle. Merimuseon näyttelytilat ovat Wolffin nälkävuosina rakennuttamassa makasiinissa. Vaikeana aikana Wolff tarjosi työtä ihmisille.
Viimeiset neljä purjelaivaa rakennettiin Palosaaren salmen rannalla Swanljungien laivanvarustajasuvun toimesta 1900-luvun alussa. Sodan jälkeen 1950-luvulla Mansikkasaaressa oli vilkas laivanrakennustoiminta, kun Wärtsilän telakalla valmistettiin sotakorvausproomuja Neuvostoliittoon.
Vaasan Merihistorian yhdistys perustettiin 1981. Tärkeä tavoite oli tallentaa koko ajan nopeasti katoavaa paikallista merenkulun perinnettä. Konkreettinen ja kiireellinen hanke oli satamamakasiinien pelastaminen.
Makasiinit olivat muutaman yrityksen omistuksessa, mutta yhdistys neuvotteli yritysten kanssa ja yritykset lahjoittivat makasiinit vähitellen yhdistykselle. Yhdistyksen alkuvuosina työn painopiste oli makasiinien ja laiturien saamisessa sellaiseen kuntoon, että ne selviäisivät. Rannan kivilaituri oli vajoamassa mereen ja makasiineja uhkasi lahoaminen, koska katot olivat päässeet huonoiksi.
Yhdistys haluaa kertoa jälkipolville sekä Palosaaren salmen historiasta että muusta oman alueemme merenkulkuun liittyvästä poikkeuksellisen rikkaasta ja omaleimaisesta perinteestä kuten monista tunnettujen vene- ja laivanmoottorien rakentajista, Merenkurkun jo 1830-luvulla käynnistyneestä laivaliikenteestä, majakkalaivojen ja merimerkkien merkityksestä vaikeakulkuisilla vesillämme.
Museon kävijäjoukkoa nämä asiat kiinnostavat. Koululaiset ihmettelevät purjelaivojen pienoismalleja ja miehet ihailevat moottoreita.
Yhdistys on myös rakentanut museoalueelle maankohoamisesta kertovan muistomerkin, josta ihmiset voivat nähdä, millä korkeudella merenpinta eri vuosisatoina oli.
Green toteaa, että Suomessa on jo ”loistavia, ammattimaisesti hoidettuja merimuseoita”. Näin tietysti on. Turussa ja Kotkassa on ammattilaisten pyörittämät ja verovaroin kustannetut hienot museot. Mutta ne eivät kerro Pohjanmaan merenkulun historiasta ja sen erityispiirteistä.
Anita Niemi-Iilahti
Vaasan Merihistorian yhdistyksen hallituksen jäsen
