Related Articles
New York Times uutisoi tutkimuksesta, jossa oli perehdytty koirien aivotoimintaan magneettikuvauksen avulla.
Lopputulos oli, että koirat voivat kokea ”positiivisia tunteita kuten rakkautta ja kiintymystä”.
Hienoa että selvisi, jos oli epäselvää. Aloin kuitenkin pohtia seuraavaa.
Entä jos magneettikuvaus olisikin osoittanut todeksi rationalismin isän René Descartesin väitteen, että eläimet ovat tiedottomia koneita? Kumpaa tutkijat olisivat uskoneet, omistajansa perään ulvovaa koiraa vai sitä skannerikuvaa aivoista?
Ehkä he olisivat omaksuneet rationalisteille tyypillisen kahden todellisuuden asenteen. Paatuneimmankin fyysikon elämä on kotioloissa pyhää, mutta virallisissa yhteyksissä hiukkasten liikettä aika-avaruudessa.
Olin pitkään populaaritieteen suurkuluttaja. Tieteen rationaalisuus luultavasti tasapainotti erästä luonteenpiirrettäni.
Kirjailija on aina jollakin tasolla mystikko. Luomme tarinoita, joissa esitieteelliseen maailmankuvaan kuuluvat asiat kuten enteet, magia ja kohtalo ovat läsnä, vaikka usein realismiksi naamioituna.
Taikausko on fiktiossa aina totta, koska se on tarinankerronnan perinnettä, rakennetta ja estetiikkaa.
Sen vastapainoksi halusin nähdä, kuinka tiede ratkaisee esimerkiksi tietoisuuteen liittyvät mysteerit rationaalisesti ja laboratorio-olosuhteissa.
Jossakin vaiheessa juoni alkoi kuitenkin vaikuttaa ahdistavan toisteiselta.
Koehenkilöt voivat nähdä syvästi merkityksellisiä unia tai saada kosmisia oivalluksia muuntuneessa tajunnantilassa, mutta kaikki palautuu aina samaan: mitkä aivojen osat aktivoituivat.
G.K. Chesterton arvosteli jo 1900-luvun alussa materialistista maailmankuvaa siitä, että se luo kaiken kattavia malleja todellisuudesta, mutta jättää oikean todellisuuden ulkopuolelle. ”Maailmankaikkeus on ehkä pienin reikä, johon ihminen voi päänsä piilottaa”, irvaili Chesterton.
Samoin täydellinen magneettikuva inspiraation vallassa olevan taiteilijan tai meditoivan buddhalaismunkin aivoista näyttää kaiken eikä mitään.
En tiedä, missä vaiheessa tieteestä tuli tylsää. Ensimmäiset sen herättämät mielikuvat liittyvät kiivaisiin ateisteihin ja Prisma Dokumenttien juontajiin, jotka puhuvat brittiaksentilla siitä, miksi toiset lihovat ja toiset eivät.
Onneksi Aldous Huxley julkaisi Tajunnan portit -kirjansa 50-luvulla. Nykykustantaja ehkä olisi vaatinut häntä kirjoittamaan innostavan analyysin siitä, kuinka meskaliini vaikuttaa synapsitasolla ja miten on, vaikuttaako painonhallintaan.
Olen tietysti epäreilu. Meille maallikoille suunnattu populaaritiede ei anna koko kuvaa alasta. Otsikot kuten ”Tiede selvitti: tästä syystä hipsterit kasvattavat parran” eivät varmasti edusta sitä aidosti totuutta etsivää tutkimusta, jota nytkin tehdään.
Populaaritiede kuitenkin on se, joka maailmankuvaamme muokkaa.
Se voi saada meidät näkemään ajatuksemme neuroneina ja koirat biologisina koneina. Tehdä sokeaksi maailman ihmeellisyydelle ja tälle kummalliselle olemassa olemisen kokemukselle, joka tälläkin hetkellä korvissa humisee.
MARKO HAUTALA
Kirjoittaja on vaasalainen kirjailija
