Niin... se juttukuivuus...
Homma ei kelvannut edes syyttäjälle, mutta täällä se ylitti uutiskynnyksen heti!
Ja niinhän se tietenkin on joidenkin mielestä, että mamun ei ole soveliasta avata suutaan, vaan pitää olla vaan iloinen, että saa olla...
Asiasta kertoi muuten Nabilakin kerran.
(Nabila Abdul-Fattah on nuori 1981 syntynyt Muslimi-nainen, kurdi, artisti ja tunnettu kolumnisti, joka kirjoittaa mm. Ruotsissa ilmestyvässä Metron versiossa.)
Käännän hänen mielipiteensä tähän:
Siitä tulee kaaos, kun Mamut nousevat!
"Niinkuin te varmasti tiedätte, me mamut sovimme mediaan parhaiten silloin, kun me puhumme huonosti meidän painostusta harjoittavista sukulaisistamme"Nyt olen viimeinkin tajunnut, mihin lokeroon minä kuulun.
Minä, joka olen aina luullut, että asumassani vapaassa maassa vallitsee sananvapaus, niin kauan kun ei uhkaile ihmisiä, mutta ei! Minulla on oma paikkani, mutta jos joku saa minut epäsuosioon, niin se tapahtuu silloin kun ylitän tämän roolini rajan. Minä olen "mamu-tyttö". Minä täytän osaltani mamu-lokeron, yhdessä ystävieni ja työtovereideni Alexandran, Carlosin, Zanyarin jne kanssa.
Saan usein saamissani vihakirjeissä ehdotuksia aiheisiin, joista minun tulisi kirjoittaa, kuten esim. miten paljon minun tulisi vihata sukuani, koska he painostavat minua ja miten ihana minun uusi kotimaani itseasiassa on. Toiset lähestyvät sitten minua hieman laimeammalla "konstruktiivisella kritiikiillä". Heidän mielestään minun tulisi matkustaa kotiin, se olisi yksinkertaisesti parempi kaikille. Jotkut ovat jopa luvanneet maksaa matkan ja he lupaavat tulla vielä vilkuttamaankin lentokentälle.
Ja joskus joudun kyllä toteamaan, että he taitavat olla oikeassa. Silloin kun saa valtavasti kirjeitä ja sähköpostia, joissa lukee joko että minun pitäisi pitää suuni kiinni, tai muuttaa kotiin, alkaa väkisinkin miettimään. Kuka ei alkaisi? Kuinka moni haluaa jäädä paikkaan, jossa tuntee, ettei ole tervetullut?
Samalla ajattelen: Minne helvettiin minä sitten oikein painuisin? Minä olen kurdi, jumala tietää milloin meillä oli viimeksi oma maa minne mennä. Kaikken pahinta, vaikka minulla on vaikea sitä tunnustaa, on se että tunnen itseni ruotsalaiseksi. Mitä se nyt sitten onkaan.
Kuten sanottu, minä olen mamutyttö, joka saa puheenvuoron silloin kun se näyttää hyvältä. Silloin kun kaikki on poliittisesti korrektia ja mukana on vain yksi tai kaksi mamua. Se näyttää hyvältä kuvassa. Kaikki tykkäävät siitä, kunnes mamunperkeleet nousevat ja tekevät, tai sanovat jotain, joka ei sovi heidän rooliinsa, jotka heille on langetettu. Tulos? Siitä tulee kaaos. Mitä tapahtui? Mitä he sanovat? Kritisoivatko he meidän yhteiskuntaamme? Meidän polittiikkaamme? Meitä? Kiittämättömät perkeleet! Ymmärrättekö, me mamut sovimme parhaiten mediaan silloin, kun me puhumme positiivisesti uudesta kotimaastamme, pahaa meidän painostavista sukulaisistamme, tai harmittomista asioista, kuten esim. säätilasta tai parhaimmista jäätelömauista. Mieluiten meidän pitäisi myös hymyillä samalla, muuten kaikki tuntuu epämiellyttävältä. Ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin häiritsemme ainoastaan uusnatseja, joille meitä ei yksinkertaisesti ole, vaikka heitä me kyllä häiritsemme aina, esiinnymme me sitten mediassa tai emme.
Mutta jos me puhumme vähän aremmista asioista, meidän postilaatikkomme täyttyvät ihanista rakkauskirjeistä, tavallisilta keskivertokansalaisilta, jotka ovat sitä mieltä, että olemme ylittäneet heidän vieraanvaraisuutensa. Mutta heidän vieraanvaraisuutensa on nyt minun vieraanvaraisuuttani. Minähän olen ruotsalainen. Ellet usko, tule katsomaan passiani. Minä lupaan ja vannon, että siinä lukee Ruotsin kansalainen. Joten seuraavan kerran, kun kirjoitatte "me ruotsalaiset" ja "te mamut", muistakaa, että minä kuulun todellakin "me ruotsalaiset"-lokeroon.
Ihan vaan sillä, etteivät ihmiset mene ihan pois tolaltaan minun "uhmaavasta kolumnistani" haluan vielä sanoa, että ruotsalainen sää on surkea ja että minä pidän vaniljajäätelöstä pähkinöiden kera.
NABILA ABDUL FATTAH
