Kun on Pumpernikkelistä puhetta , minun on pakko kertoa tämä legenda.
Kasvoin Pohjois-Saksassa vanhassa, pienessä Rheine nimisessä kaupungissa. Meidän talon takana oli leipomo, joka oli ollut Pompey-nimisen suvun hallussa jo iät ajat. Kävi niin, että 1700 luvulla
v. 1635 , oli silloinen Nikolaus Pompey (kutsumanimi: Nickel) juuri laittamassa silloisia hätäajan
leipiä uuniin, kun kirkonkellot hälyttivät ja mies joutui nopeasti kaupungin muurille puolustamaan
kaupunkia hakkapeliitojen hyökkäystä vastaan. Taistelut kestivät ja kun tulitauolla mies pistäytyi kotona, olivat leivät uunissa palaneet mustiksi. Kun hakkapeliittojen saarto vielä jatkui, olivat kaupungissa elintarvikkeet käyneet vähiin ja silloin eräs mies muisti nämä mustuneet leivät, ja meni maistamaan niitä leipomoon.
Hän innostui siitä niin, että juoksi kaupungille huutaen,” Pompeins Nickel harr en neie brout.” eli P.Nikkelillä on uusi leipä.
Selvisi, että tämän uuden hapan-makean leivän säilyvyys oli erinomainen. Nopeasti levisi tästä tieto ja leivät vietiin kauas muihin maakuntiin. Pumpernikkeli oli syntynyt.
Myöhemmin keksittiin vielä, että kun laitetaan pumpernikkelin päälle vielä ohut vehnäleipäkerros, pumpernikkeli saatiin säilymään näin yli vuoden. Tämä oli Hansa-aikana aivan einomaista laivamuonaa. Ohut leipäkerros toimi tavallaan kuin säilykepurkki. Kun pumpernikkeliä haluttiin syödä, murrettiin sen rapea kuori ja kuoret syötiin erikseen, sitä kutsuttiin Knack-brot. Säilöntätavasta, leivottu leivän sisälle, käytettiin sanaa ”Glucke”. se tarkoittaa munia hautovaa kanaa ja symbolisoi sen säilyvyysominaisuutta.
Mieleen tulee kyllä näkkileipä ja kalakukko, mutta en ole historioitsija, mutta se on ainakin selvää,
että ilman meidän esi-isien hakkapeliittaretkiä pumpernikkeliä ei ehkä olisi koskaan syntynytkään.
Eeku Strahl-
