Related Articles
Mikä masentaa
julkaistu Marko Hautalan blogissa 08.06. 2015
Oheinen kuva esittää Assyrian hallitsijaa Tukulti-Ninurta Ensimmäistä. Kyseessä on omituinen merkkipaalu ihmiskunnan historiassa. Ensinnäkin se on ”sarjakuva” (kuningas lähestyy valtaistuinta ensin seisten). Toiseksi kuningas esitetään polvistumassa. Tämä on kuulemma kyseisenä aikana ainutlaatuista.
Ja minkä edessä kuningas nöyrtyy? Tyhjän valtaistuimen.
Noin 1230 eaa. tehdylle kuvalle on yritetty löytää monelaisia selityksiä, mutta mielenkiintoisimman tarjoaa Julian Jaynes, jonka tietoisuuden syntyä käsittelevästä teoksesta intoilin aiemminkin.
Monen muun oivalluksen lisäksi Jaynes sai minut tajuamaan, että käsittelemme yleensä vanhaa taidetta ja kirjallisuutta täysin nykyajan kriteerein. Vaikka kuvasto on täynnä kohtaamisia ja keskusteluja jumalten kanssa, pidämme noita piirteitä jonkinlaisina maneereina, ikään kuin muinaiset taiteentekijätkin oikeasti ja sydämessään olisivat tienneet, ettei jumalia ole olemassa.
Jaynes ottaa jumalakohtaamiset tosissaan. Ei tietenkään kirjaimellisesti, vaan esimerkkinä radikaalisti erilaisesta ihmismielen rakenteesta. Hänen mukaansa ”bikameraalinen” mieli oli esitietoinen, sisäisten äänten ohjaama tajunta, jonka jäänteitä on nähtävissä nykyään esimerkiksi skitsofreniassa tai pahantekoa harkitsevassa lapsessa, joka kuulee isän tai äidin nuhtelevan äänen päässään.
Kiteytettynä: ennen ensimmäistä vuosituhatta eaa. ihmistä ohjasivat vaistot ja kyseenalaistamatta sisäistetty traditio. Kun ihminen joutui kriisiin tai uuteen tilanteeseen, hänen ”oikea aivolohkonsa” tuotti puhetta (fysiologinen puoli tulee ottaa rajuna yksinkertaistuksena). Ja tuo puhekin oli tradition vahvistamaa, esimerkiksi hallitsijan tai jumalan puhetta tai niiden yhdistelmä, sisäistetyn tradition ääni.
Nykymuotoista tietoisuutta ei ollut. Sen tuskallisen syntymän merkkejä ovat Jaynesin mukaan myöhemmät ”traagiset” uskonnot syntiinlankeemuksineen, epätoivoisine rukouksineen, enteiden etsimisineen ja pakonomaisine dogmeineen, joita täytyy vahvistaa sitä painokkaammin mitä selvemmin jumalat ovat lakanneet puhumasta. Sen kriisin syövereissä kuningas Tukulti-Ninurtakin polvistuu kaikonneen jumalansa valtaistuimen eteen.
Iliadissa jumalat ovat arkisia ja puhuvat jokaiselle. Odysseuksessa ne alkavat häilyä ja kieroilla, väittää Jaynes.
Vihdoinkin tyydyttävä selitys sille, miksi 1900- ja 2000-lukujen kirjallisuus on täynnä traagista kaipuuta, eksistentiaalista tuskaa, epävarmuutta, nihilismiä ja toisaalta yritystä löytää jokin autenttinen, kadotettu ”ääni”, jota seurata. Yhteys maailmaan on poikki ja vallitsevaa nuottia kuvaavat Weltschmertz, Angst, ennui ja mitä muita nimiä rakkaalla lapsella onkaan. Omassa kirjallisuudenlajissani lisänä on kauhu: introspektiivinen tietoisuus on hatara ja aina vaarassa romahtaa takaisin äänten armoille, jotka traditiottomassa tilassa ovat muuttuneet demonisiksi.
Jaynes kuvaa tietoisuuden tuskallisen synnyn näin:
Chaos darkened the holy brightnesses of the unconscious mind. Hierarchies crumpled. And between the act and its divine source came the shadow, the pause that profaned, the dreadful loosening that made the gods unhappy, recriminatory, jealous. Until, finally, the screening off of their tyranny was effected by the invention on the basis of language of an analog space with the analog ’I’. The careful elaborate structures of the bicameral mind had been shaken into consciousness.
Lue lisää MARKON TEKSTEJÄ
http://markohautala.fi/mika-masentaa/
CENTER>
