Related Articles
Pyhäinpäivästä on jo kuukausia. Mutta koska ajalla ei kuolleille ole merkitystä ja koska elävien soisi lukevan vuoden vaihteessa kolumneja muustakin kuin kinkun sulattelusta tai tipattomasta tammikuusta, katson oikeaksi luodata nyt mennyttä, nykyistä ja tulevaa jatkuvuuden näkökulmasta.
Itse olen viime vuosina alkanut kokea idean sukupolvien ketjusta hyvin konkreettisella tavalla.
Pohdintojeni syy voi olla seurausta vääjäämättä lähestyvän kuolemani tajuamisesta, tai sitten kyse on pelkästään kehityksestäni henkisen kilvoittelun vaativalla saralla.
Perheellämme on kesämökki Vaasan saaristossa. Sellainen pieni ja vaatimaton, nykyisillä mittapuilla suorastaan naurettava. Matkaa on vankilan rannasta puoli tuntia pohjoiseen.
Isoisäni rakennutti sen niin sanotusti sotien jälkeen. Paikalla alkaa siis olla historiaa useita vuosikymmeniä. Se on nykypäivänä paljon.
Tietenkään mökki ei ikänsä puolesta voi kilpailla jossain Kyrönjoen varrella vuosisatoja saman viljelijäsuvun hallussa olleen maatilan kanssa. Silti siitä on tullut minulle paikka, jossa omat kuolleeni, eläväni ja syntymättömäni ovat läsnä.
Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaavat samassa hetkessä. Veren ja maan kautta, tekisi mieleni suorastaan sanoa, ellei se kuulostaisi liian esoteeriselta ja poliittisesti todella arveluttavalta.
En ota kantaa siihen, ovatko mestoilla leijuvat esivanhempien sielut ja henget todellisia, vai onko kyse pikemminkin jonkinlaisesta elämän energiasta tai kenties muistijäljistä, jotka aktivoituvat aikojen saatossa tutuksi käyneessä ympäristössä, mutta tosiasia on, että tunnen vainajien läsnäolon kesämökillämme.
Sen verran uskallan silti sanoa, että kokemukseni synnyn kannalta olennaista taitavat olla paikassa vallitseva pysyvyys ja muuttumattomuus, jotka mahdollistavat niin näkyvien kuin näkymättömienkin kerrostumien syntymisen.
Imperatiiveina pysyvyys ja muuttumattomuus ovat kuitenkin elämänvastaisia käsitteitä, eikä niihin ainakaan urbaanissa ympäristössä enää helpolla törmää. Ei ole sattumaa, että kaupungistuminen ja teknologinen kehitys onkin useissa utopioissa nähty puhtaan alkutilan tahraavana rappion synonyyminä.
Alkutila on aina suhteellinen, ja jos nyt ihmisyydessä ylipäätään on mitään universaalia ideaa, on sen oltava kehittyminen ja uuden keksiminen.
Luolamiesdieetin kannattajat pitävät tosimuinaista ruokavaliotaan parhaana mahdollisena, ja tottahan se on, että luolamiestä ei vehnä turvottanut.
Mutta vasta maanviljelyn tuottamat ravintoaineet mahdollistivat ihmisaivojen monimutkaisemman ajattelun, johtaen siten niin kulttuurin ja taiteiden kuin taloudenkin syntyyn ja kehittymiseen.
Kohtuuden väitetään olevan hyve, mutta käytännössä se on useimmiten silti liian vähän. Vai osaako joku arvioida optimaalisen elintason, jonka vallitessa ihminen olisi suhteellisesti ottaen kaikkein onnellisin ja tervein?
Voisiko se olla about 1850-luvun elinolosuhteet plus sähkö plus antibiootit?
Vai olisiko se kenties jotain enemmän tai vähemmän?
HARRI V. HIETIKKO
Kirjoittaja on virkamiesboheemi ja kirjailija
