Paloja Jompan elämästä

Paloja Jompan elämästä Jorma Ojaharju ja Alpo Ruuth vierailivat Ruotsissa surullisen kuuluisalla kirjailijakiertueella marraskuussa 1979. Yleisötapaamisessa Pentti Saarikosken kanssa Göteborgissa  jäi ryyppy päälle ja iltalehdet saivat aiheitta kirjoittaa. Tämän reissun aikana kirjailijoiden haastattelussa esitetyt mielipiteet ruotsinsuomalaisista saivat 70 kuulijaa soittamaan ja monet kirjoittamaan suomenkielisen toimituksen puhelinaikaan. Erityisesti tätä haastattelua 32 vuotta sitten kommentoineet kuulijat nuivaantuivat Jorma Ojaharjun toteamukseen, että yhteiskunta kohtelee siirtolaisia kuin valkoisia neekereitä. Monet olivat myös samaa mieltä ja kertoivat omista kokemuksistaan.

Ojaharju voisi kysellä kunniansa perään, niin pielessä Mortin ja Vertin tieto on. Tänäkin päivänä Ojaharju istuu Itäkeskuksen Fas"Jorma Ojaharju on yli kolmikymmenvuotisen uransa aikana kirjoittanut itsensä eläväksi osaksi kirjallisuushistoriaa. "Rajun proosan nyrkkeilijäksi" luonnehditun Ojaharjun kerronta on rennon värikästä. Hänen pääteoksinaan pidetään ulkomaillakin menestyneen ns. Vaasa -trilogian osia Valkoinen kaupunki (-76), Paremmassa maailmassa (-79) ja Maa kallis isien (-82). Operaatio ilohauska on ratkiriemukas ja ilkikurinen – Ojaharjun kynä on terävimmillään."

Kirjailija Jorma Ojaharju kertoi taistelleensa itsensä omin käsin köyhyydestä äärimmäiseen kurjuuteen. Se on monen suomalaisen raivaajan tarina ja Ojaharjun kerrottiin edustavan kolumbialaisen Gabriel Garcia Marquezin maagista realismia. Monella aikalaiselleni, 1970-luvulla nuoruutensa eläneelle, Ojaharju oli tuon ajan juopottelevia boheemeja, korosti merimiehen ja nyrkkeilijän taustaansa, satamatyöläisen elämää. Hän oli omassa elementissään siinä pöydässä, jossa käytiin hämäläisten Hemingwayn sodat.

Päivi Istala kuvaa Waltarin tapaamistaan: ”Kun sitten kahvit oli juotu, viinerit syöty ja keskustelut keskusteltu, tuli sopiva hetki tehdä lähtöä. Kiittelimme, siirryimme eteiseen. Waltari sanoi minulle jotenkin näin: ’Kun nämä julkisuuden laineet nyt käyvät Teidän ympärillänne näin kovin korkeina, niin minä toivotan Teille rohkeutta ja kestokykyä ottaa vastaan nämä Sallimuksen sohaisut.’ Siihen minä jotensakin järkyttyneenä: ’Kiitos … niin, kai on yritettävä kasvattaa niin paksu elefantinnahka, ettei sitä mikään kovasti koske. Kai minun sitä on yritettävä…’ Se riitti. Waltari otti käteni molempiin käsiinsä, katsoi nätisti ja sanoi: ’Kuulkaas nyt, toimittaja – Tehän olette siellä teatterikoulussa – Teistä tulee taiteilija … Se ei onnistu, se elefantinnahan kasvattaminen, minä voin vakuuttaa Teille. Minä olen vuosikymmeniä sitä yrittänyt, mutta voin kertoa: ei onnistu!’ Siinä vaiheessa ulvoin jo ääneen, kyyneleet tippuivat Waltarien eteisen matolle ja Jomppa (Jorma Ojaharju) työnsi minut ulos ovesta käytävään ystävällisesti mutta jyrkästi.”