S/S Christiansborgin haaksirikko - huhtikuu 1984

Delfin`in kerholehti

Huhtikuu 1984

S/S Christiansborgin haaksirikko Merenkurkussa

Kevään lähestyessä käy moni vaa­salainen rauhattomaksi, käydään te­kemässä vähän jälkiä "paatin" ym­pärille. Tavattaessa muita samoilla asioilla liikkujia aloitetaan välittö­mästi tarinan iskenta viimekesästä tai sitä edellisestä jolloin jne...

Pian tä­män vaiheen jälkeen alkaa kansa täs­sä kaupungissa haista kuka tervalle kuka maalille ja niinhän se on mei­dänkin perheessä mutta ennen tätä vaihetta ollaan jo pitkään selailtu kansiota, jossa on tietoja uusista ja jo löydetyistä sukelluskohteista. Näi­den tietojen lisäksi on kansioihin kerääntyntyt pikku uutisia, jotka ker­tovat merellisistä tapahtumista Vaa­sassa keväällä vuonna 1899.

Sanomalehti Pohjalainen kertoo huhtikuun 4 päivän numerossaan 1984 mm. vaasalaisen teräsparkki "TRI­TONIN" saapuneen onnellisesti Ship Islandiin 66 vuorokauden purjehduk­sen jälkeen, onnellisesti sillä menettihän se 14 miestä salaperäisesti Uudes­sa Kaledoniassa vuotta aikaisemmin ollessaan ensimmäisellä matkalla vaasalaisten omistuksessa "Bay of Naples" nimisenä. Sellaista oli sen ajan merenkulku, aikaa oli liiankin kanssa, stressistä kärsi korkeintaan kippari, joka varmaankin olisi halun­nut kiiruhtaa laivaa nopeammin.

13.4. kertoo "Pohjalaisen" uuti­nen että syksyllä 1898 uponnut Vaa­salainen höyryhinaaja "HURTIG" on saatu nostettua jäältäkäsin pinnal­le ja kelluu se taas omin avuin. Jääti­lanne oli tuolloin vaikea, jäänsärkijä "MURTAJA" onnistui avaamaan väylän Vaskiluotoon vasta 12.5. jou­duttuaan välillä palaamaan Porin Mäntyluotoon täydentämään hiiliva-rastoaan, joka oli uhannut loppua kesken matkan.

Tämän jälkeen näyt­tääkin kesän tulo pysähtyneen koska 10.6. kirjoittaa "Pohjalainen" mm.: Merenkurkku vielä jäässä, siellä odottaa l höyrylaiva ja 15 purjelai­vaa pääsyä pohjoisen satamiin. Eräs purjelaiva ori' kärsinyt haaksirikon Ruotsin puolella kurkkua, mutta tar­kemmat tiedot puuttuvat.

Liekö ollut hitaasti sulavien jäiden syytä vai mis­tä johtunee, mutta kevät ja kesä oli­vat tuulisia ja Merenkurkussa koet­tiin useita ankaria myrskyjä sumu ja sateet haittasivat merenkululle niin tuiki tärkeää näkyvyyttä, josta aiheu­tui useita vakavia onnettomuuksia­kin.

Vakavin onnettomuus oli tanska­laisen höyrylaivan "CHRISTIANSBORGIN" uppoaminen Rönnskärin ulkopuolella 27.7.1899, jolloin aluksen päällikkö ja eräs matkustaja hukkuivat. "Christiansborg" joka Valtion rautateiden rahtaamana otti "RIVER TYNESTÄ" Englannista kivihiililastin tarkoituksena kuljettaa se Vaasaan. Mutta lainatkaamme Christiansborgin I perämiehen M. Nielsseenin Vaasan Raastuvanoikeu­delle 29.7.1899 jättämää meriselitys­tä, joka omalla karulla tavallaan ker­too erään merionnettomuuden syyt ja seuraamukset. Tämä on vapaa mu­kaelma meriselityksestä, jonka Perä­mies Nielsseen joutui antamaan ulko­muististaan, koska "Christiansbor­gin" kaikki paperit tuhoutuivat.

MERISELITYS

Höyrylaiva "CHRISTIANSBORG". Kapteeni F. PETER­SEN. Kotipaikka KOBENHAVN, rantautunut Rönnskärissä. Höyrylaiva lähti RIVER TYNE:stä torstaina 20 päivänä heinäkuuta 1899 lastinaan 1570 tonnia kivihiiltä, mää­räsatamanaan Vaasa.

Kööpenhamina ohitettiin Sunnun­taina 23.7 ja kurssi otettiin kohti Vaasaa. Keskiviikkona 26.7. illala ol­tiin eteläisessä Merenkurkussa ja kurssi otettiin kohti Norrskäriä. Torstaina 27.7. ohitettiin Storkallegrundin majakkalaiva noin l mailin etäisydyeltä. Suunnilleen klo 4 aa­mulla ohitettiin Skötgrundin viitta. Laiva keinui voimakkaasti ja otti vet­tä kannelle, sillä tuuli oli yltynyt myrskyksi joka puhalsi länsi-etelä suunnasta. Näkyvyyttä haittasi anka­ra sade. Klo 9 aamupäivällä ohjattiin edelleen kohti Norrskäriä myrksyn edelleenkin jatkuessa.

Matkaa jatket­tiin myrksyn myötä näkyvyyden ol­lessa sateen huonontama. Koska sää ei näyttänyt paranemisen merkkejä, katsoi kapteeni parhaaksi pyrkiä Norrskäriin, josta saataisiin myös tarvittava luotsi. Klo 12 (puolipäivä) laskettiin laivan sijainti rannikon tuntumaan, jolloin kapteeni muutti suntaa niin että sitä ohjaten saavut­taisiin Norrskäriin.

Ensimmäinen pe­rämies ehdotti kapteenille, että ohjat­taisiin enemmän pohjoiseen, johon kapteeni vastasi että perämies tar­koittanee itäisempää suuntaa sillä tuollahan meillä on Norsskärin ma­jakka näyttäen sormellaan suoraan keulan edessä näkyvää tornia.

Laiva kulki suoraan itään. Klo 12.40 otti II perämies vastaan vahti­vuoronsa jolloin hänelle kerrottiin laivan senhetkinen sijainti sekä todet­tiin, että suuntaa on muutettava enemmän pohjoiseen kunhan meri­kartalla oleva reimari saadaan näky­viin. Tämän jälkeen I perämies pois­tui sillalta laivan sisätiloihin. Klo 1.10 iltapäivällä havaittiin reimari laivan Bb:n sivulla jolloin ruori kään­nettiin täysin vasemmalle.

Laiva lähti nopeasti kääntymään vasemmalle. Laiva ehti melkein kääntyä tulosuun­taansa, kun se täydessä vauhdissa törmäsi vedenalaiseen kariin pysäh­tyen ja alkaen raskaasti hakata karia vasten. Kone pysäytettiin, jonka jäl­keen otettiin täysi taakse, samalla an­nettiin konehuoneeseen määäräys täyttää painoiastitankit. II perämies auttoi merimiestä pitämään ruoripyörää hallinnassa, sillä se tahtoi väen väkisin riistäytyä omille teille. I perämies saapui silmänräpäyksessä sillalle. Konelennätin osoitti silloin täysi taakse ja kapteeni antoi parhail­laan lisää ohjeita puheputken kautta konehuoneeseen. II perämies ja sillal­la oleva matruusi hoitivat ruoripyörää ja vapaavahti, joka oli ollut par­haillaan ruokailemassa saapui välit­tömästi myös kannelle.

Laiva hakka­si edelleenkin raskaasti karia vasten, kone pysäytettiin, jonka jälkeen otet­tiin puoli eteen. Miehistö selvitti kuu­meisella kiireellä pelastusveneitä kun­toon, nostaen Sb:n veneen venekurkien varaan, kun samanaikaisesti Bb:n vene käännettiin ulos ja lasket­tiin alas mereen. Yhden miehen jää­dessä ohjaamaan venettä siirrettiin se laivan perään. Keulalaiva alkoi upota nopeasti ja noin 15 minuuttia karille­ajosta oli koko keulalaiva painunut veden alle.

Laivaväki siirtyi nopeasti laivan perässä olevaan veneeseen. Kapteeni ja eräs naismatkustaja ka­tosivat, minne he joutuivat sitä emme tienneet, mutta pelkäsimme heidän hukkuneen. Kapteenin viimeinen ko­mento konehuoneeseen oli kehoitus jättää konehuone ja nousta heti kan­nelle. Määräystä noudatettiin välittö­mästi. Konepäällikkö ilmoitti, että jättöhetkellä ei konetiloissa oltu ha­vaittu vuotoja, lisäksi ilmoitti hän sulkeneensa potkuriakseli tunnelin oven ennen kannelle tuloaan. Alus al­koi upota nopeasti joten kaikkien oli mitä pikimmiten päästävä pelastusve­neeseen. Kaikki tapahtui niin nopeas­ti, että mitään laivan papereita ei eh­ditty pelastaa vaan upposivat ne lai­van mukana. Vene työnnettiin irti laivan perästä ja käännettiin sen keula maata kohden.

Tänä aikana oli laiva painunut niin syvään, että meri huuh­toi mennessään kaiken kannella ol­leen irtaimen sekä Sb:n pelastusve­neen. Mitään mahdollisuuksia ei meillä ollut etsiä kapteenia ja kadon­nutta matkustajaa, vaan meidän oli pelastettava itsemme. Ennenkuin eh­dimme maalle näimme laivan uppoa­van, ainoastaan mastonhuiput jäivät siitä näkyviin. Pelastuneet saapuivat onnellisesti Rönnskärin luotsiasemal­le, jossa saivat ystävällisen vastaano­ton luotseilta ja heidän perheiltään. Seuraavana päivänä saapuivat pelas­tuneet Vaasaan, jossa annettiin meri­selitys sekä ilmoitettiin varustamolle laivaa kohdanneesta onnettomuudes­ta.

Meriselitys päättyy I Perämies M. Nielsenin vaatimukseeen tai totea­mukseen "minulla eikä minun mie­histölläni eikä myöskään varustamol­lani ole osaa tapahtuneeseen haaksi­rikkoon, joten pyydän että minut, minun miehistöni sekä varustamoni vapautetaan kaikesta vastuusta, joka syntyi höyrylaivamme upottua.

Minä ja miehistöni vannomme edelläolevan meriselityksen oikeaksi ja jokaisella olkoon vapaa puheoi­keus tämän jälkeen."

Vaasassa 29 Heinäkuuta 1899

M. Nielsen

Perämies

Tämän jälkeen pelastuneet mat­kustivat koteihinsa ja asia heidän kohdalta päättyi siihen. Vaasalainen sukeltaja Herman Ahlbeck kävi hy­lyllä heti myrskyn laannuttua ja toi pintaan onnettomuudessa surmansa saaneet. Christiansborgin nostomahdollisuusksia tutkittiin, mutta ne to­dettiin kannattamattomiski, joten hylky päätettiin myydä, sillä olihan sen uumenissa 1570 tonnia hiiltä ja romun arvokin oli tuolloin huomat­tava. Ostajaksi ilmaantui oululainen alan yrittäjä ja sukeltaja nimeltään Juntunen, joka aloitti hiililastin ja romun noston.

Vuonna 1902 usean vuoden työn jälkeen työt lopetettiin, lasti oli saatu maihin kuten myös lai­van höyrykattilat ja koneet. Asia pai­nui unholaan ja vasta 1960-luvun lo­pulla asia alkoi uudelleen kiinnostaa. Nyt asialla olivat vaasalaisen urheilusukelluskerho Delfiinin sukeltajat, jotka usean epäonnistuneen yrityksen jälkeen vuonna 1977 onnistuivat jäl­leen paikallistamaan hylyn.

Keskilai­va makaa 11-14 metrin syvyydessä kokoonpainuneena ja ahtiojäiden runtelemana romukasana, josta aina löytää jotain mielenkiintoista, tuolin jalan, lihamyllyn taikka vaikkapa tahkon kiven. Hylky on joskus kat­kennut, jolloin perälaiva on luisunut alas karin jyrkkää rinnettä niin, että se makaa nyt noin 22-24 metrin sy­vyydessä lähes täysin ehjänä perälaivan kaiteet paikoillaan. Laivan muonavarasto lienee sijainnut juuri perälaivalla, sillä sieltä on löydettyjä nos­tettu lukematon määrä omenasiideripulloja, joiden sisältö on ollut täysin juomakelpoista vielä 80 vuoden jäl­keenkin, mutta ihmekö tuo kun meri­veden lämpö noin syvällä on lähes va­kio + 4°C.

Todistuksena hylyn oike­asta alkuperästä on perälaivan perävalvista irroitettu ja ylösnostettu lai­van kotipaikan nimikirjaimet, jotka ovat pronssiin valetut ja jotka ovat taltioituna Vaasan merihistorian yh­distyksen tiloissa Palosaaren salmen rannalla.

Urheilusukelluksella ja sen harras­tuksella on vankka jalansija Vaasassa ja vaasalaisten keskuudessa, mutta on ymmärrettävä myös se että urehilusukellus ei ole yksinomaan sukel­lusta sanan täydessä merkityksessä. Siihen sisältyy paljon paljon muuta­kin: tutkimista, etsintää ja pettymyk­siä. Mutta sitten kun onnistaa, vas­toinkäymiset unohtuvat, taas on saa­vutettu jotakin.

On mitä ilmeisintä että vuosien kuluessa tullaan paikal­listamaan lisää uponneita laivoja, joista jokaisella on oma tarinansa. Tarinoita on satoja sillä sadat laivat ovat vuosien saatossa tavanneet mää­ränsä pään Merenkurkun kareissa ja kivissä.

Unto ja Kaarin Lintala