Lähdekoodi sivulle Kaupunginosat ja kaupunkikulttuuri - Harri V.Hietikko

Kulttuurikaupunki ja kaupunkikuälttuuri

Pohjalaisen pääkirjoitussivulla ihmeteltiin jokin aika sitten Vaasan kaupungin uutta strategiaa ja sen kulttuuripainotuksia. Rivienkin väliin oli ihan pitänyt tihrustaa.

Kaupunki ryhtyi päivittämään strategiaansa vuosi sitten. Työ erosi siitä, mitä on totuttu pitämään kunnallisena strategiana. Poissa olivat hamaan tulevaan ulottuvat tavoitteet ja kokoluokaltaan vaihtelevat toimenpiteet ja mittarit.
Tarkoituksena oli luoda strategia, joka vastaa joustavasti monimutkaiseen ja vinhasti muuttuvaan todellisuuteen ja kykenee sulauttamaan yhteen organisaation käytännön toiminnan ja taloudelliset reunaehdot.

Ketterän strategian tähtäin on pikemminkin nykyhetkessä kuin vuosikymmenien päässä.

Aluksi määriteltiin viisi kulmakiveä, joilta Vaasa ponnistaa. Ne ovat hyvinvointi, energisyys, nopealiikkeisyys, historiallisuus ja kansainvälisyys. Filosofisesti voisi sanoa, että nämä ominaisuudet eivät ole vain kulmakiviä, vaan pikemminkin eräänlaisia kollektiivisen vaasalaisen tietoisuuden luonteenpiirteitä tai ainakin tavoiteltavia ominaisuuksia.

Tässä mielessä kulttuuri on vahvasti mukana kaupungin strategiassa. Onhan se erään määritelmänsä mukaan kansakunnan tai yhteisön henkisten ja aineellisten saavutusten kokonaisuus.

Kaupunki on perinteisesti ollut lukuisien taide- ja kulttuurilaitosten ylläpitäjä ja tarjonnut asukkailleen ja ympäröivälle seudulle millä mittakaavalla tahansa tarkasteltuna poikkeuksellisen runsaita kulttuuripalveluja. Pääpiirteissään näin on jatkossakin. Vastikään toteutetusta kulttuurihallinnon uudelleenorganisoinnista saadaan tietoa jo tämän vuoden lopulla.
Se, että Vaasan menestyksen nähdään tulevaisuudessa kumpuavan entistä enemmän jo olemassa olevan kulttuurikaupunki-leiman ohella myös kaupunkikulttuurista, on tietoinen valinta.

Kun ylipäätään kaikkialla yhteiskunnassa, taloudessa tai vaikkapa tiedonvälityksessä itsenäiset ja paikalliset tekijät ovat luomassa murrosta hetki sitten vallinneeseen tilanteeseen, on selvää että myös kaupunkistrategian tulee huomioida tämä ihmisistä itsestään nouseva aktiivisuus. Rajat ovat hämärtymässä siis täälläkin.

Kaupunkikulttuuri ei tarkoita kahviloissa croisanttejaan mussuttavia laihoja hipstereitä, putsaamatta jätettyjä töherryksiä tai mitään sellaista, jota puhekielellä kutsutaan postmoderniksi tekotaiteelliseksi paskaksi.
Paitsi että kaupunkikulttuuri tarkoittaa juuri sitä.

Kaupunkikulttuuri tarkoittaa kuitenkin myös pihajuhlia, motoristien toritapaamisia, paikallisradiojulkimoita, nousevia kunnianhimoisia bändejä, kirpputoreja, sähläystä ja ravintoloiden myyntinsä edistämiseksi järjestämiä minifestareita.
Mutta oikeastaan sekin on vasta toissijaista, sillä pohjimmiltaan kaupunkikulttuurissa on kysymys urbaanista olemassa olemisen oikeudesta. Sananvapaudesta. Ajatusten ennakoimattomuudesta. Jopa vaarallisuudesta. Hienoista ja kauniista mietteistä, mutta ilman muuta myös rumista ja paheksuttavista asioista ja siitä, mitä kukin kauniina tai rumana pitää.

Kaupunkikulttuurin vastakohta ei ole maalais- tai junttikulttuuri vaan urpokulttuuri, mutta siitä aiheesta kirjoitan joskus toiste.

HARRI V. HIETIKKO
Kirjoittaja on virkamiesboheemi, kirjailija ja kulttuurin ystävä