Author Topic: Kotirannan tarinoita.  (Read 24683 times)

0 Members and 1 Guest are viewing this topic.

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Kotirannan tarinoita.
« on: 26. 03. 2007 18:06 »
Ennen Talvisotaa Kotirannalla syntyneenä muistan jatkosodan aikaiset ja sen jälkeiset elämäntavat ja meidän poikain harrastukset.
Sodan aikana kaikki oli säännösteltyä.  Ostaminen tapahtui kortilla ja kaikesta oli puutetta.  Korttiannokset olivat niin pieniä että nälkää olisi nähty ellei kotirintamalle jääneet äidit olleet kekseliäitä.  Yksi tapa oli kulkea maakunnassa ”hamstruulla”.  Meillä äiti sai jostain hommattua juuttisäkkejä, jotka hän purki  kerille. Niistä tuli mattojen loimilankaa.  Näillä äiti vaihtoi maakunnan talollisilta sianlihaa, voita, sekä jauhoja.   Tämä ruokalisä oli mitä tervetullein lisä meidän perheeseen.  Oli siinä viitsimistä ja jännitystä kerrakseen kulkiessaan sen aikaisella polkupyörällä maakunnassa, peläten Kansanhuollon tarkastajia, sekä polkupyörän rikkoutumista hiekkateillä ajaessaan. Polkupyörän renkaat olivat myös  kortilla.  Äidillä olikin aina mukana pieni vesikannu ja polkupyörän pumppu siltä varalta, jos kumi puhkeaa, niin sillä pääsisi ajamaan, kun renkaaseen pumppasi vettä.

Oli meillä Kotirannan pojilla myös omat ”maitotinki paikat” Bölessä . Sinne mentiin polkupyörillä Riskusillankadulta alkavaa Bölentietä,  tai Bölenmetsän läpi Pyöreeltäniityltä, eli nykyisen Metsäkallion ja Kivihaan kohdalta.  Sen verran nälkäisen näköisiä ilmeisesti oltiin, että  ”tinkipaikan” emäntä antoi joskus ylimääräistä, joko kananmunan, tai voinokareen kaupantekijäistä.

Jatkosodan aikana ja pitkään sen jälkeen makeisia ei ollut saatavilla. Sodan päätyttyä 1945  tuli kauppoihin keinoaineilla (Sakarin) maustettuja kuivattuja juureksia, joita myytiin pikkupusseissa. Lampaan pipanoita muistuttavia Piparminttu nimisiä pastilleja vihreässä rasiassa. Muistan kun teimme jekkua erälle kaverille näillä Piparminttu karkeilla.. Laitettiin oikeita lampaanpipanoita rasiaan ja tarjottiin kaverille. Kaveri söi ja vähän ihmetteli outoa makua. Meidän naaman ilmeistä hän kyllä heti arvasi meidän jekun.  Kaveri muutti sittemmin 50 luvulla perheensä mukana ruotsiin.
Puuronkastikkeeksi nimetty jauhe oli lasten herkku. Sitä kaadettiin kouraan ja siitä nuoltiin, niin että kämmen ja suunseutu olivat punaisena.  Vuonna 1948  makeiset vapautettiin myyntiin ja ensimmäiseksi niistä tuli keittosuklaalevy myyntiin.

Talviset harrastukset.  Sukset olivat yleensä koivusta tehtyjä, joko keskiharjalla tai ilman.  Ilman keskiharjaa tehtyjä sanottiin halveksivasti ”torisimppareiksi”.  Mäystinsiteitä ei ollut kuin aivan pienenpien poikien suksissa.  Parhaat ja pitävimmät siteet olivat rotanloukut,  Voitto merkkisten siteiden huono puoli oli lukkoraudan heikko rakenne ne nimittäin antoivat periksi.  Sukset tervattiin itse.  Pihalle vain nuotio ja siinä loimussa paahdettiin suksiin tervat ja voiteet.  Useampi villavantus siinä paloi ja äidin antamat rätit.  Koivusuksilla oli yksi huono ominaisuus, ne suoristuivat melko nopeasti, sekä niiden jalkavuus oli heikko.  Suksien käyristäminen oli silloisissa asunnoissa aika helppoa, jos vain vanhemmat antoivat siihen luvan.  Nimittäin kun jokaisessa asunnossa oli puulämmitys ja keittiössä Högfors 6  jossa sivussa vesisäiliö.  Lämmitettiin säiliön vesi kiehuvaksi ja suksenkärjet kiehuvaan veteen, annettiin jonkin aikaa olla kiehuvassa vedessä ja sitten sukset asetettiin hellaa kiertävään tankoon ja taivutettiin sukset lattiaan.  Suksien väliin puukapula joka sidottiin narulla hellanluukkuun kiinni.  Aamulla oli kärjet kippurassa.

Jääpalloa pelattiin kadulla, hevosen paskoja lyöden.  Mailat olivat kiven alla.  Aulenin kanoottiveistämö valmisti vanerista tehtyjä Vinha  mailoja,  joita sai ostaa sekundana Purolan veistämöltä 5 mk hintaan kappale.  Niiden huono puoli oli etteivät kestäneet.  Onnellinen oli se joka sai rottinkivartisen Karhu mailan, niitä myi Pallo Palo ylätorilla. Myöhemmin tuli Ruotsalainen Velika maila.

Jalkapallo oli silloinkin ykköslaji.  Jalkapalloja ei vain sodanjälkeen korttiaikana ollut saatavissa.  Minulle oli ostettu jalkapallo välirauhan aikana.  Isän saadessa kutsun sotaan kesällä 1941  hän vei meidät Kuortaneelle mummon luokse, sotaa pakoon. Muuttokuormaan lastattiin myös jalkapallo.  Mummon luona Kuortaneella olivat isän sisko Martta Järvinen ja serkkuni Erkki ja Pirkko.   Siellä me lapset sillä pelattiin kolmestaan.  Huono tuuri oli kun Erkki potkaisi pallon piikkilanka-aitaan, seurauksella että pallo puhkesi. ja pallo jäi mummon mökille.  Sodan jälkeen muistin, että pallo on mummon luona.  Ei muuta kun kirjettä laatimaan ja postiin.  Pian mummo vastasikin, että ”kyllä tuolla kokilla joku nahka taitaa olla”, minä sen etsin ja panen postiin.  ”Nahka tulikin aikanaan postin tuomana Kotirannalle.  Posteljooni Röngvist sen toi meille kotiin.  Siihen aikaan posti kuljetti pikkupaketit kotiin ja aina keittiönpöydälle asti.  Siihen aikaan pallot olivat niin sanottuja avattavia, sisuskummilla varustettuja.   Suutari Longi paikkasi sisuskummin, sekä valmisti siannahasta mänttinarun jolla pallonsuu suljettiin.   

Muistan hyvin elävästi kun me Longin kanssa pohdimme miten pallo suljetaan.  Sisäkummissa oli niin sanottu tuttiletku josta ilma pumpattiin sisään ,  letku taitettiin ja sidottiin narulla kiinni, Sitten yritettiin sulkea siannahasta tehdyn mänttinarun avulla pallo kiinni.  Määräävä tekijä oli kuinka paljon ilmaa oli laitettu sisäkummiin.  Sen aikaiset pallot tahtoivatkin olla aina hieman löysiä.  Niin sanottuja tussuja.  Pallon mäntillä oli toinenkin ongelma.  Ei tuntunut oikein mukavalta kun mänttikohta osui otsaan, kun pelissä pääpuskuja tehtiin.  Pallo oli kovassa käytössä ja ongelmia tuli saumaommelten kanssa.  Taas suutari Longille tuli töitä, hän korjasi palloa useasti ja varsin kohtuullista palkkiota vastaan.  Suurin ongelma syntyi kun pallon nahka alkoi kulumaan puhki,  mutta apu löytyi maitoliimasta ja nahan paloista. Niitä sain hansikastehtaan siivojana toimineelta tädiltäni. Pallo paikattiinkin ajansaatossa todelliseksi tilkkutäkiksi.

Apu pallopulaan tulikin sitten Hannu ja Mauno Kedon saadessa syntymäpäivä lahjaksi uuden jalkapallon.  Pallo oli tarkoilla pojilla, sillä ei pelattu koskaan kadulla, eikä Kotirannan pallokentällä.  Syy Kotirannan pallokentän suhteen johtui siitä, että kentän pintakerros oli tuotu raatopakalta.  Raatopakan multa oli muodostunut kiinteistöjen tyhjennetyistä putulaatikoista.  Kedon poikien pallo puhdistettiin aina huolella ja sääntöihin kuului, että, se joka potkaisee pallon vesiojaan joutuu kuivaamaan ja puhdistamaan pallon omiin vaateisiinsa.  Omia sääntöjä oli muitakin, kuten kolme kulmaa on rankku, eli kulmapotkuja ei annettu, kolmannesta kulmapotkusta tuomittiin rangaistuspotku.  Tämä oli käsittääkseni yleinen sääntö muidenkin Vaasalaisten poikien jalkapallopeleissä.

Jatkuu ensiviikolla!




Offline Professional

  • Veteraanivaikuttaja
  • *****
  • Posts: 4930
  • Yhtä köyttä Yhdistykset Siperiaan.
    • View Profile
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #1 on: 26. 03. 2007 18:06 »
Aivan mainiota Heikki.

Tuohon Sakariini hommaan sain myös itsekin valaistusta Äitini (s.1919 ) puolelta,
jolle myös kauppasin vanhoilla päivillään Sakariinin keveämpää vaihtoehtoa.

Sanoi sodan jälkeen vannoneensa, että jos joskus vielä saa valita makeutus aineensa,
kaikenmaailman jauheiden sijaan, ei kuuna kullan valkeana, ainetta enään sisäänsä pistä.

Samaa oli vannonut myös syvärin suunnalla puolukanlehdistä teetä keitellyt kallis isäpappa,
parasta nuoruutta eläissään.

Myös räntööltä kulkivat nuoremmat vielä ns. hamstuulla 50 luvun lopuille asti, pyörillä kulkien
ja vaihtokauppaa harrastaen.
Yleislakon aikaan, jopa Koivulahteen roudaten, joskaan ei sitä voita siltikään aina joka
palalle riittänyt..

Offline Toope

  • Aktiivi vaikuttaja
  • ****
  • Posts: 467
    • View Profile
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #2 on: 27. 03. 2007 04:04 »
Äitini sisko asui 50. luvulla Kustaalantiellä, joten siellä tuli aina joskus käytyä.  Muistan että Työväen osuusliikettä vastapäätä oli tyhjä tontti, jonka keaskelle erikoinen ukko oli rakentanut itselkeen pienen pömpelin.  jossa hän asui.  Pömpeli ei juuri koirankoppia isompi ollut.

Toinen kotirantalainen erikoisuus oli setä, joka tapasi pysähtyä pissille talojen julkisivuikkunoita kohti.  Muistan että sedällä oli läpi vuoden lippalakki ja pieni tiukka puvuntakki.

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #3 on: 27. 03. 2007 09:09 »
Muistan tämän Kustaalantie 60 rakentajamiehen, jolla oli rakentamisesta käsitys, että tervan ja pien kanssa tulee rakennuksesta vasta hyvä.  Mies todella asui pienessä hökkelissä tontillaan ja käsipelillä kaivoi rakennuksen perustan ja valoi siihen kellarin kivijalan. Kyllästyi mitä ilmeisemmin ja myi keskenjääneen rakennushankkeen Palosaaren romaani perheelle. Nämä rakennutti tontille talon, mutta tervankanssa tehty kivijalka purettiin. Rakentajamies poistui Vaasasta, ei ole tietoa minne, eikä nimikään ole jäänyt muistiin.

Tuosta lippalakki miehestä ei minulla ole muistikuvaa, koska muutin 1956 syksyllä Palosaarelle. Olisiko lippalakki mies tämän jälkeen tullut Kotirannalle. Vehkeitään näytellyt kyllä siellä asusteli. Karjalasta evakkona tulleen perheen poika.

Offline Professional

  • Veteraanivaikuttaja
  • *****
  • Posts: 4930
  • Yhtä köyttä Yhdistykset Siperiaan.
    • View Profile
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #4 on: 27. 03. 2007 13:01 »
Mikäs tämän klassisen E kaupan historia oli, siinä päätien vierellä köllöttäessään.

Tuolta tuli myös ostettua elämän esimmäiset "välikaljat", niiden maitokauppaan rantautuessaan.

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #5 on: 27. 03. 2007 19:07 »
Jatkosodan jälkeen Työväen osuuskauppa, silloiselta nimeltää, oli yksi Kotirannan kaupoista. Sieltä tuli ensimäinen tienisti 5 mk silloista rahaa. Palkka saatiin Kytömäen Raimon kanssa, kun osuskauppaa oli laajennettu 1948. Kevättalvella oli avajaiset ja valokuvausta varten piti lumikinos kaupanrappusten edestä saada poistettua. Me Raimon kanssa olimme sattumoisiin paikalla, joten meille homma myytiin. Tosin se viismarkkanen pääosin palautui osuuskaupan kassaan.

Kotirannalla oli vielä 50 luvun alussa varsin monta kauppaa.  Saarion kauppa Riskusillankadun kulmassa. Työväen osuuskauppa Neitsytpolun kulmassa. Srandellin Saiman putiikki Kaupunginkadun kulmassa. Milkan kauppa Taittosen talossa Rajakadulla. Virtasen Einon kauppa Riihikadun kulmassa ja Granholmin kauppa Broströmmin panimoa vastapäätä, talossa jossa autoilija Matti Kontturi asustaa nykyjään perheineen.

Offline Professional

  • Veteraanivaikuttaja
  • *****
  • Posts: 4930
  • Yhtä köyttä Yhdistykset Siperiaan.
    • View Profile
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #6 on: 27. 03. 2007 20:08 »
Saarion kauppa Riskusillankadun kulmassa. Työväen osuuskauppa Neitsytpolun kulmassa. Srandellin Saiman putiikki Kaupunginkadun kulmassa. Milkan kauppa Taittosen talossa Rajakadulla. Virtasen Einon kauppa Riihikadun kulmassa ja Granholmin kauppa Broströmmin panimoa vastapäätä.

Helevata, varsinainen "Kivihaka", näin ne ajat muuttuu.
« Last Edit: 27. 03. 2007 20:08 by Professional »

EX-Vaasalainen

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #7 on: 28. 03. 2007 07:07 »




Eikös siinä Taittosen taloa vastapäätä missä nyt toimii tenavakerho ollut myös jokin kauppa ? Osuuskauppa?

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #8 on: 28. 03. 2007 13:01 »
Oli kyllä, mutta vasta 80 luvun alusta, jolloin talo rakennettiin. Tontti oli pitkään tyhjillään. Siinä oli myös posti. On kaiketi nykyään "itara". Näin peruskauppojen jälkeen mm. Kaupunginkatu 2 rakensi Granholm lihakaupan ja Riihikadun loppupäähän tuli Heinolan kauppa. Oli tietysti myös Nevanperän Fiian viinakauppa Kaupunginkadulla. Tämä kauppa oli kylläkin auki iltamyöhään ja myös sunnuntaisin. Kotirannan perheen äidit olivat Fiialle vihaisia, kun kaniin kelpasivat vihkisormukset. Fiia sai muutaman tuomionkin kaupastaan, mutta jatkoi sinnikkäästi yrittämistä.

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #9 on: 28. 03. 2007 16:04 »
Tuolla muiden kaupunginosien palstoilla ollaan ylpeitä elokuvateattereista. Kyllä meillä Kotirannalla oli myös oma elokuvateatteri ja hyvä yleisömenestys. Mauno Kedon kanssa värkättiin Rainakone, jossa esitettiin lehdistä leikattuja sarjakuvia. Esitys paikka oli Kedon keittiö.  Maunon äiti Ellen Keto, joka tänä päivänä on 101 vuotias ja asuu edelleen kotonaan. Hän piirsi meille myös omia sarjakuvia joissa esiintyi Kotirantalaisia mm. kauppia Strandellin vävy Verner Ehström. Pääsilippu tuloilla me Maunon kanssa päästiin sitten kaupunkiin elokuviin.

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #10 on: 01. 04. 2007 07:07 »
Kulkuyhteydet ovat aina olleet Kotirannalla hyvät, Johtuen keskikaupungin läheisyydestä. Vajaat 3 km torille Srandellin kulmasta. 40 – 50 luvulla Kotirantaan katsottiin kuuluvaksi  alue joka rajoittui Riskusillankadun ja  nykyisen Porvarikadun väliin.  Kaupunginkatu jatkeineen oli Kotirannan keskusta-alueen ja pohjoispään asukkaiden pääväylä kaupunkiin. Riskusillan yhteyttä käyttivät Eteläisen osan asukkaat.  Bakholmin linja-autot hoitivat julkisenliikenteen 50 luvun puoleenväliin asti, sen jälkeen linja siirtyi liikennöitsijä Lallin hoidettavaksi. 

Kotirannan länsisivulla sijaitseva  Pitkälahti oli Kotirantalaisille monimuotoinen toiminnan paikka.  Siinä kasvavat kaislat sopivat käytettäviksi  leikkeihin ja kaislantupsut tyynyjen täytteisiin. Monet olivat ne kesät kun  me  pojat rakensimme kaislikkoon Intiaanikylämme. Niinä talvina kun tulvavesi oli jäätynyt kaislikkoon teimme sinne luisteltavia polkuja joissa kissa, hiirileikit leikittiin.  Pitkällälahdella oli taipumus tulvia keväisin ja useasti myös syksyisin. Tulvien aikaan kulku kaupunkiin tehtiin joko Riskusillan- tai Pukinkulmankautta.  Syystulvat olivat meille Kotirannan pojille antoisat, siinä mielessä, että kun vesi nousi Lähteenniitylle (Palloseurankenttä) niin jäätyessään se muodosti turvallisen luistelu ja pelialueen.

Kuivatuspumppaamon rakentaminen 1948 poisti syystulvat kokonaan, mutta kevättulvan vesimääriä ei pumppaamo kyennyt hoitamaan.  Siihen asti Pitkälahti oli alava pääosin kaislikon peittämä kuivunut merenlahti. Pitkänlahden kuivatussuunnitelma sisälsi Virran (Maraoja)  ruoppaamisen ja sivuojien tekemisen mm. Voimalinjan alta ohi entisen koiratarhan oleva kokoojaojan avaamisen.  Lisäksi joitan salaojia tehtiin kaislikkoon.  Suuri heittokauhalla varustettu Hullu Jussi suoritti työt ja me pikkupojat kävimme seuraamassa kaivaustöiden etenemistä suurella mielenkiinnolla.  Savea nousi suuret määrät penkoiksi virran reunalle. Joku meidän poikajoukosta tiesi kertoa saven olevan ”pikiblööriä” joka oli terveellistä syötävää. Maistaa sitä piti, mutta ei maku ainakaan houkutellut sitä syömään. 
Eikä kulunut montaakaan vuotta kun rehevä voimakkaasti kasvava koivikko nousi alueelle. Tiedossa ei ole kylvettiinkö koivikko, vai kasvoiko se luonnostaan? Pidän kylvöä todennäköisempänä, koska kovin montaa muuta puulajia ei löydy entisestä Pitkästälahdesta.


Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #11 on: 01. 04. 2007 14:02 »
Bölenmetsä  oli meidän todellinen seikkailujen ihannepaikka.  Lukemattomatta pikkusuot tarjosivat Lakkoja, sekä karpaloita poimittavaksi.  Harjuluola ja Itkuluola kiehtoivat seikkailunälkäisiä poikia.  Talvisin Hanttanpuli oli kalliojyrkänteineen suosittu laskettelu paikka.  Muutoinkin Bölenmetsä oli paikka jossa tutustuimme luontoon. Tutuiksi tulivat linnut ja pikkunisäkkäät.  Elokuvarahojen tienaamiseen Bölenmetsä meitä auttoi. Sieltä hankittiin kuusenhaot joita kaupiteltiin Kotirantalaisten rappupäähän ja kävimme myymässä hakoja hautausmaan portilla. Tämä toiminta kyllä sai meidän osalta nolon lopun, kun poliisit tulivat kyselemään –mistä pojat ovat kuusenhaot hankkineet?  Me tietysti vastattiin totuuden mukaisesti – Bölenmetsästä.  Jatko kysymys kuului. – oletteko saaneet metsän omistajalta luvan ottaa hakoja?  Me silmät pyöreenä!  Tarvitaanko siihen lupa?  Poliisit olivat ymmärtäväisiä ja kehoittivat seuraava kertaa varten hankkimaan metsänomistajan luvan.  Siihen loppui meidän hakopisnes. Epäilimme joidenkin hautausmaalla virallisesti kauppaa harjoittavien tahojen saaneen viranomaiset liikkeelle.
Toinen varsin tuottoisa toiminta oli kuulanpäitten kaivuu entisen suojeluskunnan ampumaradan suojavalleista.  Kuulanpäät kaivettiin kuokalla ja kenttälapiolla esiin.  Kaivaustulos kannettiin kotiin ja jostakin hankittuun isoon valurautapataan ne kaadettiin. Puhalluslampulla kuulanpäät lämmitettiin, niin että lyijy suli ja pinnalle noussut kuona kaavittiin pois. Sula lyijy kaadettiin U-palkista tehtyyn muottiin.  Näin saadut lyijyharkot vietiin Raastuvankatu 3:ssa sijaitsevaan romukauppaan.  Saaduilla markoilla oli kyllä käyttöä, sillä ei meillä ainakaan ollut mitään viikkoraha systeemiä kotona käytössä.
Näistä kuulanpäistä risaisimmat saivat toisen tehtävän hankkia rahaa. Nimittäin heti jatkosodan päätyttyä julistettiin Suomeen rottasota. Tätä toimintaa tehostaakseen Terveysviranomaiset maksoivat jokaisesta heille toimitetusta rotanhännästä 5 penniä kpl.  Vaasassa terveystoimen vastaanottopaikka oli Vaasanpuistikko 12 piharakennuksessa. Rottia siihen aikaan riitti, sillä jokaisessa talossa oli niin sanotut Laskiruumat joihin kaikki jäteämpärit tyhjennettiin. Parhain rotanpyyntipaikka oli kuintenkin Soinin sikala joka sijaitsi nykyisen Laastikadun alkupään kohdalla. Sikalan hoitaja Esko nimeltään antoi meidän poikien rauhassa harrastaa rotanmetsästystä. ”Ritsat” olivat mitä mainion rotanpyydysase. Rottien hännät leikattiin irti ja pantiin paperipussiin, joka vietiin Terveystarkastajille Vaasanpuitikolle.

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #12 on: 02. 04. 2007 11:11 »
Kesällä 1950 tutustuttuani Mark  Twainin tuotantoon sain idean maalauspalvelujen markkinoinnista Kotirannan talonomistajille.  Seuraavana päivänä kuljin Kotirannan katuja ja tutkailin aitojen kuntoa. Ensimmäinen kohde löytyi helposti Märsylän Tyynen aita näytti olevan huonossa maalissa. Ei muuta kun tekemään tarjousta. Kaupat syntyi 10 mk työpalkkaa ja Tyyne maksaa tarvikkeet. Ei siinä mennyt kuin pari päivää ja homma oli selvä. Jatkoa seurasi, kun Tyyne pyysi tarjousta ulkorakennuksen peltikaton maalauksesta.  Kaupat syntyi siitäkin ja jatkoa seurasi siten, että vielä seuraavanakin kesänä töitä riitti. Huhu halvasta maalarista oli lähtenyt kiertämään.  Samassa talossa asuva maalarimestari Sompin Emppu oli kuullut myös halvasta maalarista ja valisti minua oikeista taksoista, mutta kun sopimukset oli tehty ei niitä käynyt muuttaminen. Sen verran maalarikokemusta niistä tuli hankittua, että syyskesällä 1951 Emppu tarjosi apupojan hommia Vaasan Lokasuojatehtaan laajennuksen maalausurakkaansa jonka hän oli saanut.  Sen verran raskaaksi homma kävi, että en sen koommin ole maalausurakoita tarjonnut.

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #13 on: 04. 04. 2007 07:07 »
Muistan kun syksyllä 1945 aloitin Onkilahden kansakoulussa, niin syystulvaa ei tullut, mutta keväällä 1946 tulvaa kesti useita päiviä ja meitä koululaisia kuljetettiin aamuin illoin mm Rinta-ahon ruuhella ylitse.

Kotirannan vanha rakennuskanta oli pääsääntöisesti 30 luvulta jolloin muutto Kotirannalle oli vilkasta. Kaupunginkatu  oli varsin vaatimaton ja matala tie jolloin pienikin tulva katkaisi kulun kaupunkiin. Tästä syystä Kotirannan miehet rakensivat tilapäisten pukkien varaan lankkusillan ylitse tulva- alueen, joka ylettyi Sorsatieltä suurjännitelinjalle.

Jatkosodan viimeisenä vuotena rakennettiin 1,5 metriä leveä ja noin 60 cm korkea koroke tulva-aikojen varalle. Kuivatustoimien seurauksena myös muu osa tiestä korotettiin samaan tasoon.
 
Bakholmin linja-auto käytti reittiä kauppatorilta Hovioikeudenpuistikon kautta maasillalle, siitä Sepänkyläntietä Tammikaivolle ohitse Kotirannan pallokentän, Kustaalantietä pukikulmaan ja siitä hautausmaan ohi luusuoraa Vöyrinkaupungin kautta kauppatorille 20 min välein. Silloin 40 – 50 luvulla joukkoliikenne toimi erinomaisesti. 

Sodan jälkeisenä aikan linja-autoliikenteestä piti huolta Kustaalantie 17 asuvat Bakholmit.  Bakholm oli iso tukeva mies, hieman viinaan menevä.  Kerrotaan hänen istuneen useasti iltaa Hotelli Astorin ravintolan ikkunapöydässä ja tilanneen aina tupla jallun, kun linja-auto kulki Astorin ohitse ja hän näki sen olevan täynnä matkustajia.  Tarina kertoo, että ennätys oli 42 normaali annosta yhden päivän aikana.

Talvisin linja- auton perässä ”ookaaminen”  oli meidän poikien muodissa, kun palattiin elokuvista kaupungilta.  Itse tehdyt lyhyet faneeri sukset oli piilossa maasillan alla ja linja-auton perään tarrauduttiin maasillan alapäässä, kun auton vauhti oli hiljainen kääntymisestä ja ylämäestä johtuen. 

Vaikka Kotiranta oli lyhyen kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta niin linja-auto oli sodanjälkeen melkein aina täynnä. Pesoonallisia matkustajia riitti. Yksi sellainen oli Salovaaran Olavi. Linja-autoon tuli tunnelmaa, ainakin silloin kun maalarimestari Olavi Salovaara tuli pienessä ”maistissa” kyytiin.  Olavi kertoi rakastavansa kaikkia linja-autossa sillä hetkellä matkustavia naisia ja ilmoitti maksavansa jokaisen naisen matkan.

Treski eli nykyinen  Tiklalaslampi oli myöskin Kotirannan poikien seikkailujen kohde.  Tosi kaveri oli se joka pystyi hakemaan ”Pamppuja” eli Osmankäämän  lammesta.  Ruutanoita ongittiin pullataikina syöteillä ja Iilimatoja yritettiin pyydystää purkkeihin.

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #14 on: 05. 04. 2007 08:08 »
Melkein koko 40 luku oli säännöstelyn aikaa. Kaikkeen kaupankäyntiin tarvittiin ostokortti, tämä koski myös urheiluvälineitä. Tästä syystä välineet olivat pääsääntöisesti ”kotikutoisia”, tai suhteilla saatua ns.  ”tiskinalta” ostettuja.   Tästä syystä suksien lisäksi luistimet ja mailat olivat varsin monen pojan kohdalla isän tekemät.  Ns. Nurmiset, eli ”ruuvvarit” olivat yleisin luistinmalli. Ne kiinnitettiin yleensä hiihtokenkään, eli Monoon. Nurmisten ominaisuus oli niiden huono kiinnipysyvyys. Hieman paremmin ne pysyivät jalassa jos kengän kantapäähän oli istutettu metallilevy joka piti kantaosan paikallaan, eikä täten vääntänyt kärkiosaa, joka oli puristettu monon reunan ”ranttiin”.  Ensimmäiset luistimet joilla opettelin luistelemaan sain isän sukulaiselta Hulda Koskiselta. Nämä olivat juuri Nurmiset. Niiden huonojen ominaisuuksien vuoksi toivoin kovasti Hokkareita, mutta ne olivat kiven alla.  Liukkosen Matti joka asui Rajakadulla lupasi myydä minulle vanhat Hokkarinsa. Matti oli minua 3 vuotta vanhempi ja jo silloin isokokoinen, joten Hokkarit olivat numeroa 41.  Usealla villasukalla ”fyllättynä” Hokkarit eivät kovin paljon ”hölskyneet” Kaupat tehtiin, hinta oli 5 mk.  Hokkarit palveli minua 60 luvulle asti ja sopivat jalkaan joka vuosi paremmin ja paremmin. Hokkarit joutuivat naulaan kun Suomen Palloliitto muutti jääpallon sääntöjä.  Sääntömuutos kielsi metallivahvikkeet kengän ulkoreunuksessa.  Matilta ostetuissa Hokkareissa niiden terät olivat kiinnitetty kengän ulkoreunaan kanttaamalla, joten ne olivat sääntöjen vastaiset.

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #15 on: 06. 04. 2007 15:03 »
Tuolla aiemmin kerroin Bölenmetsän merkityksestä Kotirannan poikain harrastusten mahdollistajan.  Linnunmunien keruu oli yksi harrastus. Tämän avulla eri lintulajit tulivat tutuiksi, kuin myös lintujen äänet.  Lintujen äänien tuntemisesta meillä Kotirannan pojilla oli hyötyä, kun kouluradio perustettiin Suomeen ja sen avulla opetusta tehostettiin. Jos oikein muista niin vuosi oli 1949.  Meille Onkilahden kansakouluun rakennettiin keskusradio ja jokaiseen luokkaan asennettiin kovaääninen.  Opettaja valitsi kuunneltavat ohjelmat.

Yksi suosikkiohjelma oli Luontotunti.  Meillä oli opettajana silloin Kalle Saari. Koska me oppilaat pidimme luonto-ohjelmasta, niin Saari hankki jostain levysoittimen ja äänilevyjä. Näistä lintujen äänistä oli jonkinlainen koe. Jokaisen äänen jälkeen kirjattiin linnunnimi paperiin.  Kun tuli Talitiaisen kevät ääniä, niin yksi oppilas (ei Kotirantalainen) viittasi innokkaasti ja sanoi opettaja, opettaja, minä tiedän.  Opettaja pyysi oppilasta kertomaan.  Poika vastasi Titityy on linnun nimi. Siitä lähtien poika oli Titityy. Sai samainen poika myöhemmin toisenkin nimen, jolla hänet tunnetaan vieläkin Vaasassa, joten ei paljasteta sitä. Olkoon sisäpiiri tietoa.

Kevätkesä oli sitä aikaa kun kuljettiin linnunmunia etsimässä.  Niskat kenossa kuljettiin metsässä ja joka havaitsi linnunpesän, huusi, –ekamuna. Pesälle kiipeäjä sai tokamunan ja seuraavat jaettiin etukäteen sovitun järjestyksen mukaan. Rikkomaton sääntö oli, että pesään piti jättää ainakin yksi muna. Pesälle kiipeämisen suurimman haasteen muodosti isot oksattomat Männyt.  Siihen kehitimme rauta- ja piikkilangasta kiipeämisvälineen. Tämän avulla ei yksikään löydetty pesä jäänyt tarkastamatta.  Linnunmunien alas tuonti ratkaistiin toimivasti, kun meillä siihen aikaan jokaisella oli päähineenä Pipo. Munat pipoon ja pipo suuhun. Näin toimien en muista, että olisimme rikkoneet yhtäkään munaa.  Munat puhallettiin tyhjiksi laittamalla kumpaakin päähän reiät ja sen jälkeen omaan pipoon.  Kotona munat asetettiin sahajauhoilla täytettyyn kenkälaatikkoon ja nimilaput munan viereen.  Me pojat vaihdettiin keskenään munia aivan niin kuin tytöt kiiltokuviaan.


Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #16 on: 07. 04. 2007 08:08 »
Sodanjälkeinen aika oli ruokatarvikkeiden osalta myös niukkaa. Tästä syystä uskoisin Koululaitos piti yllä kesäisin puutarhavalistusta. Vaasan koulutoimi jakoi kansakoulun 3:ta luokasta ylöspäin kerhoviljelmä palstoja. Niin sanotut Kerhomaat sijaitsivat nykyisen Kalastajankadun jatkeella. Ruotsinkielisten kerhomaat olivat Minimanin kohdalla ja suomenkielisten entisen Koiratarhan, sekä voimalinjan Klemettilän puoleisella osalla. 

Kaupunki oli palkannut erityiset Kerhoneuvojat joiden tehtävänä neuvonnan lisäksi oli alueen valvonta.  Kerhopalstat olivat 1 aarin kokoiset. Jokainen kerhopalstan saaja joutui muokkaamaan maan keväisin kylvökuntoon.  Mahdollisimman monilajista kylvöä suositeltiin. Minulla myös oli kolmena kesänä kerhopalsta jolle istutettiin perunaa, hernettä, porkkanaa, punajuuria, sekä kaalia.  Kitkeminen ja harventaminen, sekä kastelu oli kyllä väkinäistä puuhaa. Tämä kun rajoitti muita harrastuksia ja rientoja. Marisin tietenkin, kun aina täytyy aamuin illoin mennä kerhomaalle.

Äitini kyllä sai minut aina lähtemään houkutus puheillaan syksyn runsaaseen satoon vedoten. Kieltämättä kyllä herneet ja porkkanat omasta maasta otettuina maistuvatkin hyvälle. Kerhomaa toiminta sai minun osaltani hieman järkyttävän lopun. Olin taas kerran menossa kastelemaan palstalle. Tapanani oli oikaista metsänläpi kerhomaalle.  Metsänreunasta havaitsin naisen kyykkivän palstallani selin minuun päin.  Naisella oli polkupyörä ja sarvissa roikkui kassi. Lähdin juoksemaan palstalle päin. Nainen tuli vastaan ja hänet tunnistin yhdeksi kerhoneuvojaksi.

Kysyin mitä hän teki palstallani. Kerhoneuvoja vastasi, - tutkin maaperän kosteustilaa.  Pyöränsarvessa oleva kassi, joka oli ruskeista nahanpaloista valmistettu, se pullotti kuin siellä olisi ollut jalkapallo.

Muistan varmasti ikuisesti, kun kerhoneuvoja havaitsi katseeni suunnan, hän käänsi pyörää siten, että kassi joutui katseeltani piiloon. Jatkoin matkaa palstalleni ja heti havaitsin yhden keräkaalin leikatuksi pois. Tuore leikkuujälki vain kimalteli kosteana.  Kaali oli juuri se joka oli suurin ja kaunein ja jota olin erityisesti kastellut, sekä sen ympäristön mullan pitänyt kuohkeana.  Juoksin kerhoneuvojan kiinni joka oli ehtinyt kaupunkiin vievälle tielle. Pyysin kerhoneuvojaa näyttämään mitä kassi sisältää. Hän vastasi. – mitä se sinulle kuuluu ja lähti polkemaan kaupunkiin päin.

Kotiin mentyäni kerroin äidilleni mitä kerhomaalla oli tapahtunut. Äiti sanoi, että hän yrittää selvittää asiaa. Äiti olikin sitten yhteydessä johtavaan kerhoneuvojaan, mutta ei siitä mitään selvitystä meille tullut. Sen verran kuumana meillä käytiin, että välittömästi seuraavana sunnuntaina keskenkasvuinen kerhomaan sato korjattiin talteen.  Enkä seuraavaksi kesäksi kerhomaata enää ottanut. Ajatus oli ettei tämä poika kerhoneuvojille vihanneksia kasvata.

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #17 on: 08. 04. 2007 07:07 »
Kotirannan pojat olivat ahkeria kalastajia, vaikka merenääreen olikin useita kilometrejä. Ensimmäinen onkipaikka oli Pitkänlahdenojan silta. Sillalta sainkin muutaman Ahvenen, jotka sitten ylpeänä kotiin vein. Kalakeitto niistä varmaan tehtiin. Kun ikää karttui, niin kalareviirikin laajeni. Tiklaslampi, eli Treski oli seuraava, mutta sieltä ei syötäviä kaloja saatu, vain Ruutanoita. Niiden syöttinä käytettiin pullanpaloja, tai taikinaa.

Kaksi kalapaikkaa oli ylitse muiden.  Nykyisen Sähkötehtaan tontin länsipäässä oli isot makasiinit ja niiden edessä suuri laituri. Tältä laiturilta Kotirannan pojat saivat hyvät kalasaaliit. Hyvät kalasaaliit saimme myös Vaskiluodon kääntösillalla.  Kääntösillan apajat olivat vain yleensä miehitetyt siihen mennessä kun me kävellen Kotirannalta sinne ehdimme. 

Onkivehkeet ensin alkuun eivät meillä kovin kummoiset olleet.  Vapa oli nuoresta koivusta. Siima karhunlankaa, korkki tavallinen pullonkorkki, painona lyijynpala ja koukut ostettu Srandellin kaupasta.  Mutta näillä vehkeillä saalista saatiin. Ainakin meidän äiti oli tyytyväinen kun ruokalisää tuli arkeen.  Päättelen tämän siitä, että äiti opetti minulle runon jonka vieläkin muistan. Se runo kuuluu näin:

Äiti valittaa ja huokaa vaikea on saada ruokaa.
Heikki oiva kalamies siihen kyllä tempun ties.
Ensin täytyy nähdä vaivaa matosia maasta kaivaa.
Sitten saa vain istahtaa onkia ja odottaa.
Ensin tulee ahven, kaks, saalis kasvaa suurenmaks.


Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #18 on: 08. 04. 2007 18:06 »
Hieman selvitystä miksi kirjoitan tälle palstalle. Ensimmäisen kirjoituksen jälkeen eräät Kotirannalla asuneet ottivat yhteyttä ja kysyivät olisiko näitä tarinota lisää.  Katson voivani suostua pyyntöön, sillä edellytyksellä, joka minun muistikuvista syntyy.  Etukäteen anteeksi pyytäen niiltä henkilöiltä joita en muista, tai muistikuvamme poikkeavat toisistaan.

Vaasan Kotirannan kaupunginosa on rakentunut pääasiassa 1930  luvulla Vanhasta-Vaasasta Palosaarelle vievän kärrytien varteen.  Tietä käytettiin Palosaaren Sundissa silloin sijainneen  Vaasan sataman rahtitienä.  Nykyisen Kotirannan keskivaiheilla sijaitsee sen korkein kohta, joka muodostaa Strandellinmäen ja Virtasenmäen.  Nimet olivat syntyneet kauppaliikkeistä jotka sijaisivat  Kustaalantiellä.   Kotirannan asukkaat muodostuivat pääosaltaan työväestöstä.   Useat perheet saivat elantonsa Wikströmin- ja Suomen Moottoritehtaan,  Wärtsilän ja Vaasan Leipätehtaan, sekä Lassila-Tikanojan, että Vaasan Puuvillatehtaan työntekijöinä. 

Julkinen sektori oli myös hyvin edustettuna, sillä  40 luvulla ainakin 10 perhettä sai toimeentulonsa Poliisien palkkalistoilta. 40-50 luvulla Kotirannan asukkaista merkittävän osan muodostivat poliisit.  Suojeluskunnankatu, myöhemmin Kaartinkatu,  siellä asuivat passipoliisi  Saaristo ja  Hautamäki, Neitsytpolku 1:ssä asui ratsupoliisi Doktar, Strönberin poliisi Niemi asui samalla kadulla Latvasalon talossa.   Erottajankadulla asuivat  Hassinen,  Frans Kaminen.  Kaupunginkatu. 4:ssä  Lasse Kitinoja.  Kalijärven talossa asui  Pekka Latvaranta.  Toripoliisi Sjöberg asui Riskusillankadulla. Pajakadulla asuivat  Rahko,  Saarine, Väinö Mäntymaa ja Olavi Keto,
 
Perheet olivat sen ajan mukaisesti yleensä monilapsisia, joten kaveripiirejä muodostui luonnostaan. nuoriso muodosti myös ”jenkejä”  jotka muodostuivat asuinalueilla luonnollisten, asuinpiirin mukaisesti.   Jatkosodan jälkeinen aikakausi oli monella lailla haasteellisempi, kuin tämän päivän elintaso.   

Eloveena

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #19 on: 09. 04. 2007 09:09 »
Luen erittäin mielelläni Sinun ja muiden kaupunginosista kirjoittaneiden juttuja.  Itse olen viettänyt lapsuuteni Vanhassa-Vaasassa ja keskustassa.  Toivottavasti jatkat kirjoittamista ja samaa toivon kaikilta nykyisiltä ja uusilta kirjoittajilta.

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #20 on: 10. 04. 2007 17:05 »
Kotirannan vanhimmaksi rakennukseksi 40 luvulla sanottiin Lentokoneeksi ristittyä hökkeliä joka oli Kustaalantie ja Pyykadun pohjoispuolen kulmassa.  Kustaalantie 65 kohdalla. Rakennelma  oli siinä pienessä rinteessä jossa nykyään on puolitoistakerroksinen omakotitalo. Lentokone oli ristinmuotoine koska rakentaminen oli tapahtunut vaiheittain. Aina oli lisätty yksi hökkeli toiseen joten sen muoto oli lentokonetta muistuttava. Talon viimeinen asukas oli iäkäs nainen joka valmisti ja myi luutia. Peltiseppä Nyman osti tontin johon hän rakensi perheelleen asunnon. Asuintalo rakentui lähelle Vaasan viimeisen ratsupoliisin Doktarin talon rajaa, joka oli Kustaalantie 63.

Kotirannalla vielä 40 ja 50 luvulla asui vielä varsin monta maanviljelystä ja kotieläinten pitoa harjoittavaa asukasta. Hägg joka asui Kustaalantie 74 kohdalla. Taitaa muuten Häggin rakennukset olla vieläkin näkyvissä ko uuden rakennuksen takana.  Häggillä oli vanha harmaa ruuna hevonen, josta oli sanonta. Laiska kuin Hekin hevonen. Johtuen hevosen verkkaisesta askeltamisesta ja isännän nuokkuvasta asennosta rattailla.

Riskusillankadulla oli maanomistaja Norrgådin tila varsin pitkään 50 luvulle asti. Tilan päärakennus oli siinä VPS mainoksen kohdalla, joka näkyy Kokkolantielle.  Myös Soinin sikala oli toiminnassa vielä 50 luvulla.  Viimeisin lehmän omistaja oli Sallin mummo Riihikatu 2:sessa.  Hänellä oli ruskea nupopää lehmä vielä 1956.  Myös Orret harjoittivat maanviljelyä varsin pitkään. Orren navetta rakennus taitaa nyt olla jo purettuna. Orren puutarhassa kasvoi erittäin makoisia omenia.



Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #21 on: 11. 04. 2007 14:02 »
Kuivaustöiden tuloksena Pitkälahden kaislikosta muodostui myös kesäaikaan (Strandellinmäen) Kotirannan pojille monimuotoisen leikkikentän.  Rakensimme kaisloista sinne kokonaisen alkuasukaskylän. Kaislikko toimi viidakkona, jossa polut risteilivät sinne tänne. Aarteen kätkentä ja etsintä oli yksi leikinmuoto. Sotaiset alkuasukas heimot mittelivät voimiaan ryöstämällä aarretta toisiltaan. Kaislat toimivat myöskin keihäinä. Suorastaan ihme oli ettei kukaan meistä saanut mitään silmävammaa. Joitain naarmuja kylläkin ihoon, mutta ei mitään vakavampaa sattunut. 

Yhtenä kesänä alkuasukas kylämme tuhoutui tulipalossa.  Kedon Mauno ja Karlssonin Kalle olivat eräänä aamuna menneet kaislikkoon tarkoituksena valmistella aarrekätköä.  Kaislamajassa ollessaan Kalle oli sanonut Maunolle. –mitenkähän nämä kaislat palaa ja tuikannut tulen kaislaseinään. Kuivat kaislat leimahtivat ilmiliekkiin välittömästi. Hyvä kun pojat ehtivät ulos majasta. Mauno ryhtyi välittömästi vaatteillaan huitoen sammuttamaan liekkejä ja kehotti Kallea hakemaan nopeasti apua ja tuomaan vesiämpäreitä mukanaan.  Mauno jäi yksin rajaamaan tulta, joka sai yhä suuremman vallan.  Mauno sai rajattua tulen siten ettei se päässyt leviämään kaislikkoon. Pitkällisen palotorjunnan tuloksena Mauno sai tulen sammumaan ja lähti etsimään Kallea.

Kohtasin Maunon Lähteenniityn (VPS:n kenttä) reunassa jossa Mauno tuli minua vastaan nokisena ja tukka palaneena, kasvoissa, sekä otsassa palon aiheuttamia vesikelloja.  Myös vaatteissa oli tulen aiheuttamia reikiä. Kysyin mitä ihmettä on sattunut. Mauno kertoi tapahtumat ja siinä samassa Kalle tuli paikalle korttelin muki kädessään. Sanoen ketään ei ollut kotona ja ruoka oli pöydässä, joten söin, enkä löytänyt tyhjää ämpäriä, joten otin tämän mukin. Tilanne oli niin koominen, että ensin Mauno manaili, mutta seuraava reaktio oli hohottava naurun remakka.  Kun juttu meidän poikaporukkaan levisi, niin Kallea vähän irvaillen kehuttiin rauhallisesta avun hankinnasta.  Maunon osalta tapahtuman seuraamukset olivat onnelliset, ettei palovammoista jäänyt pysyviä arpia ihoon.


Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #22 on: 12. 04. 2007 14:02 »
Pienten kolttostenteko oli myös meidän poikasakin ohjelmistossa.  Tyypillisin tällainen oli rahakukkaron laitto tielle ja siihen naru kiinni. Nauru peitettiin hiekalla ja vietiin aidan taakse pihaan. Sieltä piilosta naru kädessä tarkkailtiin ohikulkevia.  Kun kulkija havaitsi rahakukkaron ja pysähtyi ottamaan kukkaron maasta. Silloin vedettiin  narusta kukkaro pihaan ja kova nauru päälle kun oltiin saatu joku menemään vipuun.  Tätä sitten harrastettiin siihen saakka, että tuli ensimmäinen jolla oli kokemusta entuudestaan tämän tyyppisistä kolttosista. Kokemuksen tuomalla varmuudella kukkaron havaitsija astui kukkaron ja pihan väliin laitetun langan päälle ja otti ja vei koko kukkaron. Lohtuna oli, että kukkaro oli tyhjä.

Ei jäänyt poikasakki neuvottomaksi, vaan uusi jekku tehtiinkin kahvipaketilla. Taisi olla Paulatytön kuvalla varustettu ½ kilon neliskanttinen kahvipaketti joka täytettiin sahajauhoilla ja hajustettiin sillä itsellänsä. Nyt tehtiin niin ettei pakettia  kiinnitetty naruun, vaan paketti jätettiin tielle ja mentiin piiloon katselemaan onnellista löytäjää. Eikä aikaakaan kun Rajakadulla asuva rautatieläinen tuli polkupyörällä pitkin Kustaalantietä. Havaitsi paketin, jarrutti, pysähtyi. Vilkuili vähän ympärilleen ja nappasi kahvipaketin poveensa, sekä jatkoi matkaansa kotiin.  Tästä ensimmäisestä lahjapaketista emme saaneet palautetta, mutta seuraavista kyllä koska löytäjät olivat Kotirannan rouvia.  Viestit olivat sen laatuisia, että katsoimme viisaammaksi lopettaa tämän tyyppisten löytötavaroiden jakamisen.

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #23 on: 13. 04. 2007 17:05 »
Strandellin mäen poikajoukko muodostui 40 luvulla pääsääntöisesti  pojista jotka asuivat seuraavissa osoitteissa.

Metsäkatu 8, eli Kustaalantie 47.   Talo jossa allekirjoittanut asuin vuodesta 1943 – 1956.
Metsäkatu 10.  Oli talo jossa Raimo Kytömäki asui.     Sodanaikana tämän talon nurkalla oli hälytyssireeni, eli Molotovin hattu.  Tämä siitä syystä että talo oli Kotirannan korkeimmalla paikalla.
Pajakatu 2.   Asui torikauppiaan pojat Risto ja Vesa Bono.
Pajakatu 4.    Oli Karllsonin Lassen, Kallen asuintalo.  Talossa oli jonkin aikaa leipomo. 
Pajakatu 6.   Talo jonka omisti Lahti niminen mummo. Tässä talossa asui  Talson  Harri.
Pajakatu 7.   Talo joka purettiin 50 luvun puolivälin tienoilla. Siinä asuivat  Kuusalon Heikki. sekä  Hautamäki Keijo.
Pajakatu 10.  Asustivat Rautavirta  Timo ja Valto. Rautavirran talo oli ainut jossa oli lasten leikkimökki pihassa ja vipukelkka talvisin meidän ilona.
Pajajakatu 9.  Talossa asuivat Hannu ja Mauno Keto. Kedon talo pihoineen oli monen harrastuksemme pitopaikka.
Pajakatu 12.  Röngvistin Lasse.
Pajakatu 11.  Leivon Raimo. 
Tämä oli poikasakki joka oli tilanteesta riippuen usein miten yhdessä harrastamassa jotain, tai ”pahanteossa”.   Poikajoukko koki useita muutoksia, kun Asevelikylää aloitettiin rakentamaan. Niinpä  Raimo Kytömäki, Keijo Hautamäki ja Harri Talso muuttivat Asevelikylään heidän perheiden omakotitalojen valmistuttua.  Karllsonin veljekset muuttivat Ruotsiin vanhempiensa mukana.  Hannu Kedon kohtaloksi tuli kadota mereen, pudottuaan ruotsalaisesta laivasta Tukholman saariston ulkopuolella. Hän oli ottanut pestin pari päivää ennen Helsingissä kyseiseen laivaan.


Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #24 on: 15. 04. 2007 07:07 »
Vielä 40 ja 50 luvulla talventulo alkoi ilmojen kylmenemisellä, tuossa loka- marraskuussa.  Maa ja vesilammikot jäätyivät ja  ensilumi satoi jäätyneeseen maahan.  Ei ollut paljonkaan loskakelejä  joten alkutalvi mahdollisti  jääpallon harrastamisen ilman lumen tuomia vaikeuksia. Luistelu Pitkänlahdenojassa (meidän nimi sille oli virta) vaikeutui kuivatuspumppaamon rakentamisen jälkeen. Pumppaamon toiminta oli ohjelmoitu toimimaan yöaikaan, joten vedenkorkeus vaihteli virrassa. Tästä syystä jää halkeili ja vajosi keskeltä alas,  vaikeuttaen sen käyttöä pelaamiseen.  Tästä syystä hakeuduimme monesti Bölenmetsän suolammille pelaamaan ja luistelemaan. Oli varmaan monelle vanhemmalle ihmeellinen näky kun poikajoukko vaelsi Bölenmetsään luistimet kaulassa, jääpallomailoineen.

Tästä alkutalven maanjäätymisestä soi minun korvissani ikuinen muisto puukenkien kopinasta jäätyneeseen maahan.  Oli vuoden 1946 syksy ja olin saanut uudet kengät. Ne olivat ns. paperikengät joissa oli puupohjat ja  paperinarusta kudotut päälliset. Todelliset pula-ajan tuotteet.  Lähdin kouluun aamulla uudet puukengät jaloissa juosten alas Strandellinmäkeä. Hiljaisessa kuulaassa aamussa soi juoksurytminen kopina, se kuulosti siltä kuin koko tienoo olisi raikunut rytmikkäästi ja minä sain sen aikaan. Paperikenkien ikä muodostui varsin lyhyeksi, sillä ne jossain vaiheessa sään muuttuessa kastuivat ja paperinarupäälliset hajosivat. Mutta muisto jäi elämään ja se muistuu mieleen jokaisena raikkaan kuulaana syysaamuna.

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #25 on: 17. 04. 2007 05:05 »
Kaikkina aikoina pojat ovat kokeilleet omatekoisten pommien, tai tussareiden valmistusta. Myös Srandellinmäen poikajoukko koko nämä jännityksen tuovat toiminnat.  Onneksemme ei mitään vakavaa tapahtunut meille.  Ensimmäiset ”nallipyssyt” tehtiin polkupyörän pinnasta ja sen kiinnitysmutterista.  Tulitikun päästä saatiin ruuti, tai Autotikusta, joita käytettiin autojen häkäpönttöjen sytyttämiseen. Autotikut ostettiin mm. Haldinin kaupasta, joka oli nykyisen  Olympiakorttelin VOAS pääsisäänkäynnin kohdalla.  Ruuti ahdettiin mutterin sisään, joka oli vain osittain laitettu kierteisiin, siten, että jäi reikä johon ruuti laitettiin ja päälle paperista tiivis tulppa. Tämä vekotin sitten kynttilän liekkiin ja odotettiin kunnes pamahti. Seuraava vaihe oli ryhtyä tekemään ruutia itse. Mustaruuti oli helppo valmistaa. Ohjeet saatiin kirjastosta lainatusta kirjasta. En muista nimeä, mutta saattoi olla Ilmari Jäämaan, Kokeilijan ja keksijän kirja. Sitä käytimme ainakin muihin kemiallisiin ja sen aikuisiin sähköisiin kokeiluihin lähdeteoksena.

Aika moinen sattuma oli, että ryhdyimme ruutia valmistamaan. Tähän sysäyksen antoi. kun löysimme Kimrööki pakkauksen Pajakadun jatkeelta joka silloin oli polku niityllä.  Kohta oli se jossa nykyään on Mauno Mäkelän omakotitalo. Kimrööki pakkaus oli noin 3 kg suuruinen ”pötkäle” joka oli jätetty ojanpenkkaan.  Joku sakista tiesi paketin merkityksen Mustanruudin valmistuksessa.  Hankinta toimet käyntiin ja siitä apteekkiin ostamaan Kurkkusuolaa ja Tulikukkaa. Apteekki oli Keskusapteekki Centralin talossa. Muutama 100 g kumpaakin ainetta ja sekoittamaan. Pikkuerissä kokeiltiin palamistulos ja kun oikea humahdus syntyi, niin tehtiin lopullinen satsi, joka sekoitettiin valobetroliin.  Tahna lasilevynpäälle ja kuivumaan.

Srandellinmäen poikien erikoisuudeksi muodostui kiväärin hylsyyn pakattu ruutipanos, jonka sytyttimenä käytettiin pätkää Tulilankaa.  Paukku Ritsaan, tulilanka palamaan ja laukaistiin ylös ilmaan jossa kova pamaus raikui kauas.  Vaarana oli se, että paukun laukaisu viipyi, tai paukku otti kimmokkeen Ritsapokasta ja räjähti lähietäisyydellä. Näitä onneksi sattui harvoin ja silloinkin säästyimme vahinkoilta.  Kotikutoista ruutia käytettiin sitten monen moisiin pommitekeleisiin. Pääasiana oli saada kokemuksia ja  aikaan mahdollisimman kova ääni.

Ruutiaineiden hankinta hyvin nopeasti hankaloitui. koska menekki oli kova ja apteekkien väki kävi tutuksi. Silloin apu saatiin rohdoskaupoista. Siihen aikaan myös rohdoskaupat myivät Kurkkusuolaa ja tulikukkaa ( Rikki)  Hajauttamalla ostokset saimme tarvikkeita edelleen ja huomasimme, ettei mustaavaa Kimröökiä tarvittu. Näin oli yksi aineosa poissa. Lisäksi tuohon aikaan putkitöissä valettiin viemäriliitokset Rikillä ja kun isäukko oli Vaasan Radiatorilla töissä, joten hankinta siltä osin helpottui. Kotona kerrottiin Rikin tulevan kivien kiinnittämiseen Harju- ja Itkuluolassa.

Jatkuu ensi viikolla

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #26 on: 23. 04. 2007 14:02 »
Toisen maailmansodan jättämät jäljet sen kokemiseen joutuneisiin lapsiin ja nuorukaisiin heijastui myös sotaleikkien muodossa kaupunginosien välisinä voimankoitoksina. Muistaakseni vuoden 1946 syksyllä Kotirannan ja Vöyrinkaupungin poikajoukot ottivat yhteen ns. Himalajan montussa joka oli Raatopakan kupeessa.  Haasteen voimainkoitokseen olivat esittäneet ”Vörkkärinpojat” Onkilahden kansakoulun välitunnilla. Haaste oli otettu vastaan. Paikka ja aika olivat myös sovitut. Aseistuksesta ei keskusteluja oltu käyty, joten sen ajan perinteiset aseet olivat, ritsat, linko, jousipyssy ja erinlaiset kepit aina pesäpallomailaan asti. 

Kotirannalta saatiin aikamoinen poikajoukko koottua.
Kokoontuminen tapahtui voimalinjojen kohdalla Kaupunginkadun jatkeella. Joukkoa jaettiin pienempiin ryhmiin ja tehtäviä jaettiin. Henkilökohtainen aseistukseni muodostui kilvestä, joka oli roskapöntönkansi ja lyhyt ruoska, tehtynä vetoremmistä. Poikajoukko vaelsi Hanhenmarssia Raatopakan metsän läpi kohti Himalajaa.  Raatopakan rinteeseen päästyämme meitä vastassa oli Himalajan notkon pohjalla ”Vörkkärin” joukkue, joka huutaen läksi nousemaan kohti Kotirantalaisia.
Puolin ja toisin ammuttiin ritsoilla ja jousipyssyillä minkä kerittiin, ilman suurempaa tähtäilemistä. Osa joukoista suojautui puitten ja kivien taakse jatkaen ampumistaan. Tässä tilanteessa Rajakadulla asuva Juhani Hämäläinen kurkistaessaan kiven takaa sai osuman silmäänsä.  Välittömästi Juhania lähdettiin viemään keskussairaalaan, muutaman pojan voimin. 

Tämä aiheutti sen että ”taistelu” keskeytettiin ja molempien osapuolien joukot kokoontuivat yhteen sanalliseen ”keskusteluun”.  Siinä keskustelun aikana eräs Vörkkärin pojista,
liikkui Kotirantalaisten selustaan ja tuli ja lyödä humautti Bäckmannin Aarrea päähän pesäpallomailalla, joka rojahti tajuntansa menettäneenä tantereeseen. Hetkisen kuluttua Aarre virkosi ja ihmetteli kuka löi. 

Hänelle kerrottiin, että lyöjä tiedetään ja että lyöjä on ruotsinkielisessä koulussa, joka siihen aikaan oli samassa pihassa kuin Onkilahden kansakoulu.  Seuraavana koulupäivänä Aarre otti käsittelyyn kyseisen lyöjän. Siitä ei sen kummempia seuraamuksia tullut, mutta Juhanin tapaus johti jälkiseuraamuksiin.  Kaikki nämä kokemukset tästä kahakasta saivat aikaiseksi sen ettei tämän tapaista kahinaa enää muodostunut meidän ja Vöyrinkaupungin välille. Asevelikylä oli sitten myöhemmin toisenkin tarinan juttu.



Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #27 on: 30. 04. 2007 11:11 »
Kun talvenselkä alkoi taittumaan ja kevätaurinko lämmöllään paljasti talojen seinustoille sulaa maata näkyviin oli poikajoukon aika siirtyä ”prekkaamaan”. Raha lyötiin talonseinään jokainen poika vuorollaan. Yleisin peliraha oli markka. Aloituskierroksen jälkeen aina vuorossa oleva prekkaaja yritti saada rahansa mahdollisimman lähelle maassa olevia pelirahoja. Mittavälineenä oli jokaisen oma Vaaksa, joka muodostui peukalon ja keskisormen välistä. Joillain paras mittaväli oli peukalon ja pikkusormen väli. Yltäessään sormivälillään omasta markasta kaverin markkaan sai siten rahan omaan taskuunsa. Kevätkohmeisessa ja märässä maassa nähtiin toisenkinlainen venytys ja ähellys kaverin markan omistajaksi. Yleensä siinä pelitouhussa ei kovin suuria omaisuuksia siirtynyt kaverilta toiselle, mutta tietysti se joka voitti muutaman markan oli ”polleeta” poikaa ja häviöllä olevat vaativat pelin jatkamista.

Huomattavasti tuottoisempaa, tai mahdollisuus menetyksiin oli ”puttaaminen”. Tätä pelimuotoa harrastivat yleensä murrosikään kasvaneet ja jo työssäkäyvät aikuiset miehet. Yksi erittäin suosittu pihapiiri oli Pajakatu 13, eli Järven omakotitalon piha. Sieltä muistan, Järven Aten, Järven vävyn Hakalan, Kankaanpään Erkin, Leivon Raimon,  Sorvarin Matin ja usean muun innokkaan panosten nostajan. Tässä pelimuodossa heitettiin rahaa ympyrän keskelle laitettuun tikkuun ja jokainen heitetty raha jäi pottiin.  Yleisin heittoraha oli 5 mk ja 10 mk, oli jopa 20 mk rahojakin, koska ne olivat painavia.  Se joka sai rahansa lähimmäksi tikkua sai ensimmäisenä heittä pelirahat ilmaan. Sen jälkeen jäljelle jääneet rahat heitettiin sijoittumisjärjestyksen mukaan.

Työssäkäyvien ja palkkaa nauttivien tapana oli yrittää poistaa tikunvieressä olevat rahat pois, joten potit kasvoivat yleensä varsin suuriksi. Voittopotin heittoon pääsivät ne joiden raha oli saatu ringin sisään.  Heittäjä valitsi, joko kruunan, tai klaavan ennen rahojen heittämistä. Kun rahat olivat maahan pudonneet heittäjä sai omakseen kaikki ne rahat jotka olivat maassa heittäjän valitsema puoli ylöspäin. Kun heittokierroksia ei yleensä rajoitettu, niin rahapotit olivat useasti niin suuria, että voittaja joutui heittämään potin useassa erässä ilmaan. Näissä isoissa poteissa oli mukana myös paperirahaa ja niistä heitettiin kruunaa, tai klaavaa, kovalla rahalla paperiraha kerrallaan. En tiedä, mistä syystä meillä nuorempaa ikäpolvea edustavilla oli yleensä tässä pelimuodossa hyvä tuuri, kun ei kertaakaan jääty häviölle. Taisi johtua siitä ettei ollut tarpeeksi rahaa moniin heittokierroksiin, vaan heitettiin heti tarkasti.




Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #28 on: 30. 06. 2007 16:04 »
Alkuperäinen Riskusilta oli Kotirannan eteläisenpään merkkittävin nähtävyys. Nykyään sen paikalla on kiertoliittymä jota voidaan nimittää Riskusillan ympyräksi.

Toinen merkittävä maamerkki oli Suojeluskunnan ampumarata Kaartinkadun päässä. Tämän tuhosivat näkemyksettömät kaavoituspuuhastelijat joilla ei ymmärrysriittänyt luoda yhteistyön mahdollisuuksia puutarhakaupan alueelle.

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #29 on: 08. 08. 2007 14:02 »
Pienen tauon jälkeen palaan Kotirannan poikien reviiriensä puolustustoimiin.  Vuonna 1946 perustettu Asevelikylä muodosti uhkan suojelukunnan ampumaradan suojavallien ”lyijyaarteen” menettämisen Asevelikylän poikajoukolle.

Varsin monet Korirantalaiset perheen rakensivat rintamiestalon Asevelikylään. Tuolloin myös tieto suojelukunnan ampumaradan rikkauksista siirtyi Asevelikylän poikien tietoon. Niinpä kesällä 1948 käytiin ensimmäinen taisto ampumaradan valleista poikajoukkojen kesken. Kamppailu käytiin ns. 300 metrin suojavallin ympäristössä. Kaikki lähti siitä, kun Kotirannan pojat olivat ko vallilla kaivamassa kuulanpäitä, niin Asevelikylän joukkue kävi hyökkäykseen, nuolin ja ritsoin.  Kotirantalaisia oli varsin pienijoukko paikalla, niinpä lähetettiin yksi nuorimmista hakemaan apujoukkoja paikalle. Ei aikaakaan, kun apujoukot saapuivat.

Sieltä saapui 10 poikaa lisää mm.  Subanin Simo, Paasialan Seppo ja Riku.  Nesteen Tauno, joka oli armeijan käynyt ja siten meitä muita yli 10 vuotta vanhempi. Tämä  apujoukko muodosti niin voimakkaan tuen, että päätettiin käydä suoraan rynnäkköön. Nesteen Tauno etunenässä. Kannoillaan Simo Suban yli 2 metrinen jättiläinen, meihin muihin verrattuna. Kotirantalaiset olivat menettäneet asemiaan suojavallilla, joten ne oli valloitettava takaisin. Ryntäys onnistui ja Asevelikylän poikien oli peräännyttävä. Näin kun Kujalan Junnu pötki pakosalle Simo Suban perässään. Simo saavutti Junnun, koska hänellä oli raskas varustus päällään. Mm. teräksinen sotilaskypärä päässään, Niinpä kun Junnu kääntyi puolustukseen, niin Simo huitaisi Junnun sotilaskypärään, jonka reunus lohkaisi Junnun hampaasta palan. Tämä oli sillä hetkellä tilanne joka keskeytti kamppailun, mutta jatkoa seurasi ja kuten sanottu kamppailut kovenivat jatkossa.

Kalle Kustaa Korkkia referoiden: Jatkuu huomenna!


Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #30 on: 02. 09. 2007 09:09 »
Kaikenlainen kolttostenteko ja ilkikurisuus kuului Kotirannan poikien viihdemaailmaan. Yksi oli kokeilu ruudilla, jonka käyttö muuntui iän myötä.  Tussari oli yksi, jonka jalostettu muoto syntyi kun Kotirannan poikia pääsi Ammattikouluun. Poikien ammattikoulu sijaitsi 40 ja 50 luvulla Kirkkopuistikko 1. Rehtorina oli Bruno Ollila. Varsin lupsakka ja mukava partiotoiminnan kannattaja. Poikien ammattikoulussa oli kaksi opintosuuntaa metalli ja puu.

Metallipuolella tämä tussarin jalostus onnistui hyvin. Akseliteräkseen sorvissa reikä ja toiseen päähän ura, johon sai kietaistua narun. Sitten tarvittiin sorvata reikään sopiva tappi, jossa myös ura narun toista päätä varten.  Ruutia reikään ja tappi päälle. Näin syntyi narussa roikkuva tussari, joka heilautettiin vahdilla kiveen. Pamaus joka syntyi oli aikamoinen.

Tämä paukuttaminen tietenkin raastoi Kotirannan emäntien mieliä, joten he valittivat Kotirannan poliisille. Poliisina toimi Väinö Mäntymaa. Olimme hyvissä väleissä Mäntymaan kanssa ja kaiketi siitä syystä päätimme antaa hänelle eräänä syksynä vähän liikuntaa. Taktiikka oli seuraava.  Ilta pimeällä jaoimme porukan neljän korttelin muodostamaan neliöön. Kaupunginkatu, Sorsatie, Metsäkatu ja Ainonkatu olivat alueena.  Sorsatie ja Ainonkatu olivat silloin vain polkuja maastossa. Etukäteen otettiin aikaa korttelien kierron kestoon kävelle, tällä oli merkityksensä paukuttelun ajoitukseen.

Poikaparit jokaiseen kulmaan, Siitä syntyi kiertävä pamausten ketju.  Tussari lyötiin tontin kulmalla olevaan rajapyykkiin ja sitten lähistölle piiloon. Aina kun Mäntymaa tuli tarkistamaan pamauspaikkaa ja lähti seuraavan pamauksen suuntaan ja taas seuraavassa kulmassa pamahti.  Näin syntyi kiertävä pamausten sarja. Mäntymaa kiersi jonkin aikaa kehää. Muutti jopa kiertosuuntaa suuntaa, mutta ilman tulosta.  Näin tehtiin ainakin tunnin ajan. Eikä pamauksien aiheuttajia kiinni saatu.

Taktiikkaan kuului että kokoonnuttiin kaupunkiin vievän tien sillalle ja piilotettiin tussarit sillan alle. Sitten käveltiin Srandellin kulmaan, johon myös Mäntymaa saapui mäkeä alas kävellen.  Jaha pojat mistä tulette?  Vastaus yhdestä suusta. Oltiin Riossa katsomassa Ohukaista ja Paksukaista. Niin uskottava yhteisvastaus oli ettei sen kummempia kuulustelua eikä jälkiseuraamuksia tullut. Ei me kyllä uusineet tätä poliisin liikunta-iltaa sen koommin.


Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #31 on: 30. 06. 2008 13:01 »
Tapasin entisen Srandellinmäen poikajoukkoon kuuluneen kaverin Prismassa ja hän kyseli mihin Kotirannantarinat ovat joutuneet?  Haeskelin itsekkin jonkin aikaa ja täältä löytyvät. On ollut pelkkää saamattomuutta ja eläkeläisen kiiruita ettei ole tullut tarinaa.  Reinin Arska kyllä tapasi sanoa: "tarinat erikseen, kun me miehet puhutan, joten tarinaan.

Tuosta Kustaalantien nopeusvalvonta ehdotuksesta tuli mielee kyläpoliisin ehkäisevä vaikutus. Ei 50 luvulla ollut nopeuden mittausvälineitä poliisilla käytössä, vaan maantiellä poliisit mittasivat yhden kilometrin matka-ajan kellolla.  Kotirannalla poliisi Mäntymaa valvoi silmämääräisesti liikenne nopeudet.  Valvonta oli joka päiväistä ja tehokasta.  Me Kotirannan "pärinäpojat" kyllä osasimme myös sopeutua. 

50 luvulla Suomen poliisit saivat erityisen käskyn asuintaajamissa karsia "pärinäpoikien" ajelua. Tätä määräystä edityisesti keskikaupungilla valvottiin. Ei tarvinnut kuin toistamiseen ajaa espan ohitse, kun passipoliisi pysäytti ja kyseli ajon tarkoitusta.

Kotirannalla kyläpoliisi Mäntymaa pysäytti meidät jokaisen moottoripyöräiliän ja kertoi häiritsevän ajon tarkailusta ja sen seuraamuksista.  Tämä kun tiedettiin, niin ei palattu koskaa samaa reittiä takaisin vaan tultiin joko Tammikaivon, tai Pukinkulman kautta kotiin. Kotiranna sisäisessä liikenteessä oli ruutukaava auttamassa reitin valintaa. Matkat piteni ja melusaaste alue lisääntyi, mutta oli bensa silloin myös halpaa.

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #32 on: 25. 10. 2009 15:03 »
Saunamuistoja.

Aloitetaan saunasta josta saunakokemukseni muistot alkavat.  Hassisen sauna oli konstaapeli Hassisen perheen ylläpitämä Kotirannalla, siinä Erottajankadun ja Ainonkadun kulmassa.  Ainonkatu tuolloin välirauhan aikaan oli pahainen kinttupolku Metsäkadulta Suojeluskunnan talolle, joka sijaitsi nykyisen Kaartinkadun päässä.

Hassiset pitivät miesten ja naisten saunaa vuoropäivinä.  Muistaakseni torstaina naiset ja perjantaina miehet.  Miesten saunaan mentiin isän kanssa Metsäkadulta kinttupolkua pitkin saunakassia heilutellen.  Sauna sijaitsi omakotitalon kellarissa, jossa oli yhteinen pukuhuone.  Seuraavana iso pesuhuone josta päästiin itse löylyhuoneeseen.  Siellä nurkassa iso musta kertalämmitteinen kiuas.  Pesuhuoneeseen liittyy ensimuisto saunomisesta.  Siinä saunajakkaralla istuessani huomioni kiintyi miehiin jotka tulivat saunan löylystä pesuhuoneeseen. 

Kotona kerroin äidille, että oltiin saunassa jossa kaikkien miesten parrat haarojenvälissä paloivat kovasti savuten.  Selitys jälkeen päin valkeni katselukorkeudesta joka oli alaparran kohdalla ja lämpötilaerosta saunan ja pesuhuoneen välillä.
Tässä talossa saunan yläpuolella asuivat Hyyppä niminen perhe jossa lapset Pirkko ja Pauli. Pauli kuoli 50 luvun alussa kovaan kuumetautiin.  Kerrottiin sairauden tulleen Pauliin Vaasan lentokenttätyömaan ankeista työmaa olosuhteista.  Siihen aikaan tämän tyyppisten työmaiden sosiaalitilat olivat onnettomat, jos niitä edes oli.


Heikki Lamminmäki

  • Guest
Re: Kotirannan tarinoita.
« Reply #33 on: 25. 10. 2009 15:03 »

Toinen Kotirantalaisten saunakulttuuriin vaikuttanut oli Rauhalan sauna, Ainonkadun ja Pyykadun kulmassa.  Rauhalan sauna ns. tuntisauna, eli  perhesauna jossa perhekunnat kävivät säännöllisesti joka viikko saunomassa.  Lisäksi siellä oli hyvä pesutupa ja siellä iso muuripata, jossa valkopyykki kiehutettiin lipeävedessä puhtaaksi.  Tähän pesuaineeseen liittyy seuraava muisto jatkosodan päättymisen jälkeisiltä vuodelta 1946.

Äiti ja isän sisko Martta olivat tapansa mukaan vuokranneet Saunan pesuhuoneen pyykkipäivän ajaksi.  Menin muutaman poikakaverin kanssa katsomaan pyykinpesua.  Siellä rouvat ahkeroivat valkopyykin kimpussa. Toinen huuhteli pyykkiä ”korveessa”, toinen hämmensi isolla puukauhalla kiehuvaa pataa.  Pesuhuoneen täytti vesihöyry ja kuumuus. 

Hetken siinä katsellessa ja ihmetellessä havaitsin penkillä olevan vesinapon.  Tartuin nappoon aikomuksena juoda siinä olevaa vettä, kun äiti havaitsi aikeeni ja nappasi napon kädestä, huudahtaen älä ihmeessä ota mitään täällä olevaa astiaa käsiisi, sillä tässäkin on vettä jossa on Lipeää.  Jos tämän olisit juonut, niin sisukalusi olisivat entiset ja henki lähtenyt.  Varjelus ja äidin valppaus pelastivat pojan pahemmilta seuraamuksilta.

Rauhalan pihassa oli kaivo josta vesi ei loppunut kuivinakaan kesinä.  Sieltä monet Kotirantalaiset noutivat talousveden kesäaikaan,  aina siihen saakka kunnes Kustaalantielle 50 luvun alussa vedettiin vesijohto.

Nimimerkki Umpi Luuta kertoo nykyisen Rauhalan talon olevan hyvässä kunnossa.  Niin varmaan on sillä Rauhalan Klasun tyttären saadessa talon hallintaansa siihen tehtiin täydellinen peruskorjaus Klasun toimiessa ”päällikkönä” projektissa.  Vanha vesikaivo pihasta vielä löytyi, tai paremmin sanottu kaivonpaikka.  Täysin kuiva oli kaivo 1990 luvun lopussa. 
Mikään ei ole pysyvää.


Heikki Lamminmäki

  • Guest
Vs: Kotirannan tarinoita.
« Reply #34 on: 01. 04. 2010 15:03 »
 
Pääsiäisenaikaan Kotirannan poikaporukalla riitti monen moista puuhastelua.  Metsäkadun loppupäässä oli tapana polttaa pääsiäisvalkeaa.  Kokko koottiin nykyisen Metsäkatu 20 tontinkohtaan jossa oli jatkosodan jälkeen perunamaa, eli Ainon- ja Metsäkadun kulmassa.  Silloisen Metsäkadun viimeinen talo vasemmalla puolen katua oli Metsäkatu 23  Uusimäen talo, myöhemmin Haapaniemi.  Metsäkadun viimeinen talo oikealla puolen oli Pihlaisen talo. 

Perunapellolle koottiin ympäristön taloista kaikki poltettavaksi kelpaava. Erityisesti muistan kun kokoon tuotiin pari vanhaa olkipatjaa, niiden voimakas palo ja kipinöinti näytti poikajoukosta mahtavalta, hämärtyvässä illassa, kuin ilotulitusta olisi katseltu.  Siihen aikaan ei makkaraa krillattu (oli ylellisyystuote noihin aikoihin), mutta joka kodista löytyi perunaa, porkkanaa ja jopa naurista. Näitä sitten paistettiin kokon hiilloksessa ja maistuivat herkullisille.  Oltiin niin kokkia, että.

Kokon hiipumisen jälkeen olikin ilta pimentynyt, jolloin lähdettiin Trullittamaan.  Kaikenlainen pikku kolttosten teko oli poikajoukon mielestä sallittua. Siinä kaatui pihan perällä ollut ulkohuone pirunviulun vingutuksen säestyksellä.  Ajattelemattomuuksia tehtiin myös joilla olisi saattanut olla vakaviakin seuraamuksia.  Näin ei meidän onneksemme tapahtunut.  Yksi esimerkki riittäköön näistä vaarallisimmista.  Kaupunginkadulla asui pihamökissään iäkäs pariskunta joiden tuvan ulkorappuset eivät olleet kiinnitetyt taloon, vaan olivat melkoisen kevytrakenteiset. 

Näiden rappusten siirto juolahti eräällä kerralla mieleemme.  Koko poikajoukko yhdessä kävi käsiksi ulkorappusiin.  Onneksemme voimat eivät riittäneet kuin noin 30 cm siirtoon.  Tämä mahdollisti ulos tulevan henkilön hypähtämisen aukon ylitse rappusille ja siten ei loukkaantunut, eikä mitään säikähdystä suurempaa tapahtunut.  Lisäksi, kun myöhemmin ilmeni, että ensimmäinen ulos tulija oli ikäihmisten poika, joka silloin oli vielä ketterässä kunnossa.  Sen verran jälkikohinaa rappujen siirto aiheutti, että Srandellinmäen poikien kotona kyseltiin, missäs sitä lauantai iltaa on vietetty?

Pääsiäisen ruokavalioon kuului itse tehty Mämmi sokerin ja kermaisen maidon keralla.  Vaikka elettiin korttiaikaa, niin yleensä äiti oli saanut ”hamstruureissultaan” kainaloonsa palasen lampaanlihaa, joka sitten paistettiin uunissa.  Yksi erikoisuus oli imellytetty Perunalimppu.  Tämän valmistukseen tarvittiin palelletut peruna jotka keitettiin ja muusattiin ruisjauhoihin.  Paistaminen tapahtui normaalisti. Parhaimmillaan nämä limput olivat lämpiminä.  Päällä voita ja lasissa kylmä maito.



Heikki Lamminmäki

  • Guest
Vs: Kotirannan tarinoita.
« Reply #35 on: 02. 07. 2010 17:05 »
Ensimmäinen Onkireissu.

Kotirannan poikajoukko harrasti myös ahkerasti kalojen ”narraamista” mato-ongella.  Henkilökohtaisesti tämä sai alkunsa runosta.

Runo jonka Äitini opetti minulle  vuonna 1945  keväällä, jatkosodan päättymisen jälkeen ja jonka osaan vieläkin ulkoa.  Silloin elettiin säännöstelyn aikaa Suomessa. Kaikki oli kortilla, myös ruokatarvikkeet.  Runon ulkoa opettelu johti siihen, että minä sain nuoresta koivusta, karhunlangasta ja kaljapullon korkista tehdyn onkilaitteen. Ongenkoukku ja paino oli ostettu Vaasan kauppatorin ylälaidassa olleesta urheiluliike Pallo Palosta.
 
Ensimmäinen kalareissu tehtiin Kotirannan ja kaupungin välissä olevalla Pitkänlahden kuivatusojalle, joka laski Onkilahteen.  Onkipaikka oli ns. Valkoiseksi sillaksi kutsuttu Maraojan ylittävä silta. Pitkänlahden oja oli vielä tuolloin suorassa yhteydessä Onkilahteen, joten kalojen nousu keväisin on varsin runsasta.  Oli kevät aika ja ojassa runsaasti Ahvenia, joten saalista myös saatiin.  Meitä oli Strandellin mäen poikia onkimassa  Mauno ja Hannu Keto, Raimo Kytömäki ja Raimo Leivo.



Äiti valittaa ja huokaa
vaikea on saada ruokaa,
mutta Heikki oiva kalamies
siihen kyllä tempun ties. 
Ensin täytyy nähdä vaivaa
matosia maasta kaivaa. 
Sitten saa vain istahtaa
onkia ja odottaa.
Ensin tulee Ahven kaks
saalis kasvaa suurenmaks.

Äiti kalat keittoon laittaa
Heikillen myös ruoka maittaa.

Heikki Lamminmäki

  • Guest
Vs: Kotirannan tarinoita.
« Reply #36 on: 02. 07. 2010 18:06 »
Tiedoksi kaikille Kotirannan Bölenmetsän seikkailijoille, että Itkuluola on säästynyt ainakin vielä rakentamisen tuholta.  Kävin eilen 1.7.2010  polkupyörällä tutustumassa Kivihaantie jatkeen uuteen asuntoalueeseen.  Hämmästykseni oli suuri, kun löysin yhden Kotirannan poikien retkikohteen Itkuluolan. Siihen tutustuminen on varsin helppoa. Kivihaantietä Pyk Max liikkeen ohi 100 metriä ja tien vasemmalla puolella on Itkuluola nokisine suuaukkoineen esillä.  Tosin kaikenlaista roinaa täynnä.  Pohjoiseen johtava toinen ulosmenoaukko on edelleen ahtaan näköinen, joten nimi Itkuluola, on edelleen maineensa veroinen.

Offline vaasalainen

  • Tästä foorumista
  • Administrator
  • Veteraanivaikuttaja
  • *****
  • Posts: 5079
  • Gender: Male
  • Muista käydä Chatissa
    • View Profile
    • Email
Vs: Kotirannan tarinoita.
« Reply #37 on: 03. 08. 2010 11:11 »
Ehdottomasti talteen
Tämä sivusto täytti 9 vuotta helmikuun 2 päivänä 2014.  Ylläpidän tätä vapaasta tahdostani.  Tämä on minun tapani osoittaa rakkauteni tätä hienoa kaupunkia kohtaan.

Heimo Hokkanen

  • Guest
Vs: Kotirannan tarinoita.
« Reply #38 on: 03. 08. 2010 21:09 »
Lisään tähän ketjuun Präntöön saunatarinan, luulisin, että Kotirantalaisetkin saattoivat käydä Präntöön useissa saunoissa.

Meidän lähisauna oli Seppeliinin sauna tuossa mäessä Palosaarentiellä. Sehän oli tuollainen pelottavan näköinen puuhökkelitalo. Piippukin vinossa. Ihan pikkupoikana kävimme siellä, mutta kerran kun saimme siellä häkää, niin vaihdoimme saunaa tuonne Bio-Bion taakse olevaan saunaan.

Veljeni Aimon kanssa kävimme siellä lauantai iltapäivisin, kun porukat tulivat lauantaisen lyhyemmän päivän jälkeen saunomaan sinne.

Siellä oli kopit joihin mahtui ehkä neljä henkeä. Sitä tuoksua joka siellä oli, ei voi sanoin kuvata. Kostea ja lämmin ilma oli hajustettu partavesien, klubi-tupakan ja Koskenkorvan hajulla.
Mutta haisihan siellä hikikin. Kaverit vetelivät leukoja koppien karmien päällä ja kertoivat kovia tarnoita elävästä elämästä. Siellä oli myös puntari jolla ukkelit kävivät itseään punnitsemassa.

Saunottaja oli kumisessa esiliinassa ja pesi miehet "puti" puhtaaksi. Porstalla hän pesi selänpuolen ja myös etupuoli sai arvoisensa käsittelyn. Kaverit olivat melko punaisia kun he itseään huhtelivat, senverran se porsta sai ihon punottamaan.

Kerran osuimme löylynheittokilpailuun, jota emme aiemmin olleet kokeneet. Saunassahan oli sellainen kiuas, että' sinne kun mätkäsi ämpärillisen vettä, niin sieltä tuli lämpöä kuin liekinheittimestä.
Lauteet olivat betonia ja laatoitetut ja kuumia olivat istumapaikatkin. Kilpailun alussa lauteilla istui montakin Präntöön tunnettua ukkelia., taisi olla Koposen Kauko, Iso-Kalle ja Hauhian Solmu. Me pikkupojat istuimme alalauteilla aluksi, mutta oli melko pian poistuttava pesuhuoneeseen, kun kuumuus oli niin suuri. Odottelimme kisan etenemistä. Ensin tuli joku näistä ukkeleista pois ja sanoi, ettei tota kestä. Viimeiseksi taisi jäädä Solmu, joka oli ottanut varmaan hiukan miestä väkevämpää saunajuomaa. Kaverit odottivat ulkopuolella ja pian löylyhuoneen ovi aukesi ja Solmu huojui täysin punaisena kuin keitetty Krapu ulos. Nosti kädet ylös ja sanoi: minä voitin ja samantien kaatui pyörtyneenä lattialle.
Muutama ämpäri kylmää vettä ja Solmu oli taasen lyönnissä.

Pestiiin ittemme ämpärissä. Istuttiin selät vastakkain ja huuhteluvedet tuli aina naapurin päälle. Mutta puhdasta tuli. Mentiin pukukoppeihin pukemaan alushousut ja raappahousut nihkeälle iholle ja viikonloppu saattoi alkaa. Saunasta tullessa Bio-Bion Peter Vihore huuteli elokuvateatterin konehuoneen ovesta: tulkka poika lapioimaan koksi, niin saa vapalippu! Kiire oli kotiin, äitee oli leiponut pullaa!!!

Umpi Luuta

  • Guest
Vs: Kotirannan tarinoita.
« Reply #39 on: 04. 08. 2010 07:07 »
Kiitos Heimo tarinasta, se ilostutti saunakiertolaista. Kuin olisi dokumettielokuvaa katsellut.