Kommentteja Lefan muistokirjoitukseen

Vaasapedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Lue Tapio Parkkarin kirjoittaman muistokirjoituksen kommentit

Anonyymi said...

Lefa oli varmasti ensimmäisiä vaasalaisia nuoria, joka kokeili cannabista, mutta Lefalle kelpasi myös muskotti ja mahdollisesti myös eriväriset pillerit. Ei Lefa silti mikään "nisti" ollut. Lefa oli intohimoisen kiinnostunut kaikesta mikä veti pään sekaisin.

Kerran hän selittu meille pitkät jutut "mellow-yellowista" eli kuivatun baanaanin kannasta, jota piti sitten polttaa piipussa. Lefa taisi mellowyellowia kokeillakin, mutta seurauksena oli vain paha köhä.

Lefan tuntenut   Anonyymi said...

Olen syntymnyt 1981, joten minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa Färdingistä, mutta hänen runoistaan pidän. Eka kokoelma "Maailmaa minä rakastan" on lemppareitani:

"Minä en halua sanoa mitään
mutta avatkaa
silmänne,
ikuinen elämä on joka hetki."

Runotyttö   Anonyymi said...


Minä tunsin lähinnä koulupoika-Lefan, sillä olimme Lyseossa samalla luokalla hetken aikaa. Olin mukana kirjaston kellarin jengissä, huutamassa itsenäisyyspäivänä Suomea punaiseksi ja myös teatteriesityksessä, jonka ohjasi Gösta Ågren ja joka esitettiin myös televiossa.

Leif oli näkyvä ja vaikuttava persoona jo kouluaikoina. Hän nautti huomiosta, halusi näyttää oppineelta, halveksi kaikkea arkista ja oli jo tuolloin omaksunut nuoren neron roolin. Hän briljeerasi mielellään sivistyssanoilla ja jäi aina silloin tällöin kiinni siitä, ettei oikeasti tiennyt, mistä puhui.

Lefalla ja Koppelolla (= äidikielenopettajamme Säätelä) oli jonkinlainen viha-rakkaus - suhde. Koppelo tunnisti Lefan ainutlaatuisen lahjakkuuden, mutta Lefa näytti inhoavan Koppeloa. Säätelä oli hiljainen, sisäänpäinkääntynyt mies, jolla ei ollut kovinkaan paljon keinoja myöhäisessä murrosiässä myllertävässä luokassa. Minä muistan Koppelon jotenkin hämmentyneenä ja avuttomana herrasmiehenä, joka oli vilpittömän kiinnostunut äidinkielestä ja kirjallisuudesta. Lefan räiskyvä personallisuus ja Koppelon pidättyvä hämmentyneisyys eivät olisi voineet olla kauempana toisistaan.

Koppelolle koulu oli varmaankin paljon raskaampaa kuin Lefalle. Muistan, miten erään tavallistakin vauhdikkaamman päivän jälkeisenä aamuna rehtorimme Hiksi (=Olavi Niemi) tuli kertomaan Koppelon saaneen sydänkohtauksen ja jäävän pitkälle sairaslomalle. Kouluun Koppelo ei enää minun aikanani palannut. En tiedä, mitkä Koppeon sairastumisen syyt olivat, mutta luulisin Lefan aiheutaman stressin olleen ainakin osasyy. Lefa oli nimittäin armoton kiusankappale, kun sen pään otti.

Radiossa olleessa Lefan muisto-ohjelmassa Lefan isä moitti Koppeloa siitä, ettei tämä tajunnut pojan poikkeuksellista lahjakkuutta, vaan palkitsi tämän aineet nelosella. Itse paikan päällä olleena tiedän, ettei asia ollut aivan näin. Lefa vain kyllästyi ainekirjoitukseen ja huvikseen kirjoitteli satunnaisia sanoja perkäkkäin. Jälkeenpäin hän naureskeli asiaa ja tuumi, mitä Koppelo mahtaisi asiasta tuumia. No, Koppelo oli ymmällällään eikä oikein tiennyt miten suhtautua. Luullakseni hän tajusi provoktaation. Mutta miten arvostella - antaako numero vanhoilla ansioilla vai käsillä olevien näyttöjen perusteella?

En tiedä, miksi Lefa halusi olla minun kaverini (enkä minä mikään hänen ykköskavernsa ollutkaan). Minä olin nynny seurakuntanuori, joka soitti torviseitsikossa baritonilla virsiä. Olin kyllä myös tukevasti vasemmistolainen ja mielelläni haastoin opettajia keskusteluun. Vastustin Vietnamin sotaa, ihailin Beatlesia ja John F. Kennedy - vainaata.

Kävin pari kertaa Lefan mukana heidän Korsholmanpuistikon kämpällään. Siellä hän kertoi minulle Mark Twainin kirjoista Matkakirjeitä maasta ja Kapteeni taivaassa. Kertoillessaan juttuja näistä kirjoista Lefa nauroi kippurassa. Hän kertoi myös Allen Ginsbergistä, Grecory Corsosta ja Jack Kerouacista sekä tuon beatjengin hillittömästä elämästä. Niin elää oikea taitelija, hän tuntui ajattelevan. Kinasimme hetken, kumpi on Beatlesin tärkein tekijä John vai Paul. Lefa äänesti Johnia, joka oli aito taitelija ja sitäpaitsi Lefan mielestä ainoa, joka osasi soittaa pianoa. Lefa kertoi myös kääntäneensä kavereineen Ruotsissa pianon. Pianon... sellaista teosta en tuntenutkaan. Mutta sanoin, että kyllä minäkin jo olisin valmis kääntämään jotakin ruotsista. Lefa hymyili ymmärtäväisesti ja sanoi: "Kääntänyt siis kaupasta..."

Runoilija Lefa siteerasi ulkoa Saarikoskea ja puhui hänen vaimostaan TuulaLiinana. Hän puhui paljon myös Baudelairesta ja joistakin dekadenteista nuorista boheemeista, jotka hymyssä suin uhmasivat elämäntavoillaan porvarillia arvoja ja kuolemaa, laajensivat kemiallisesti tajuntaansa ja saavuttivat jotakin suurta. Arki, tämä-tässä-nyt oli selkeästi Lefan maailmassa pahasta. Lefan maailmankuva oli ainakin nuorena jotenki messiaaninen. Messias oli nero, suuri runoilija, joka on vapaa porvarillisen, tukahduttavan todellisuuden kahleista. Hänellä on oma moraali, omat säännöt. Mutta hänen kohtalonaan on kärsiä ja ennen kaikkea kuolla nuorena. Miksi - ehkä siksi, että nerous on synti. Nero on varastanut jotakin jumalalle kuuluvaa, siksi jumala häntä vainoaa.

Kirjaston kellarilla Mao oli kova sana. Me opiskelimme marxsismin alkeita, keskustelimme ja mietimme, miten maailma olisi muutettava. Ja joimme viiniä, kuuntelimme levyjä ja leikimme tyttöjen kanssa. Tai siis toiset leikkivät, minä join viiniä ja kuuntelin musiikkia. Viini oli minulle uusi tuttavuus. Ja Lefa liittyi siihenkin. Nimittäin lainasin kerran Lefalle vitosen ja parin viikon kuluttua hän maksoi sen takaisin Linnaviinipullona. Enpä ollut mokomaa ennen maistanut. Lauantai-iltana istuin pimeässä Kirjaston kellarin (jota muuten sanottiin Harmagedoniksikin) nurkassa, skraitassa soi Small Facesin Itchycoo park ("it's all too beautiful...") ja ympäriltä kuului tyttöjen ja poikien vaimeat leikin äänet. Ja minä maistelin linnaviiniä ja tunnustelin, miltä tuntui tulla humalaan.

Jälkeenpäin kun valot oli taas sytytetty ja tytöt nauttivat laukuistaan kaivamiaan kotisaaren jugurtteja, minä voi pahoin. Linnaviini oli aika inhaa ainetta. Onneksi oli myös palomestari eli Nordfors - ilman sitä minusta olisi voinut tulla raivoraitis.

Viimeisen kerran tapasin Leifin muistaakseni vuonna 72 tai 73. En ollut nähnyt miestä ainakaan kuukausiin, en ehkä pariin vuoteen. Kerran hän vain käveli kaupungilla vastaan. Ehdotin, että menisimme kaljalle. Leif sanoi lopettaneensa juomisen, mutta ehdotti, että tarjoisin hänelle nipun banaaneja. Sen tein ja menimme Eliteen (miksi juuri sinne, en todellakaan muista).

Minä join olutta ja Leif söi banaaneja. Hän puhui laveasti vallankumouksesta ja suunnitteli matkustavansa Kuubaan kouluttautumaan. Jos muistan oikein, hän puhui nimenomaan aseellisesta vallankumouksesta ja sotilaallisesta koulutuksesta. Se oli aika hämmentävää, sillä olin aina pitänyt Lefaa vannoutuneena pasifistina.

Leif vaikutti minuun paljon. Itse asiassa sain painia hänen kanssaan oikein kunnolla, kun tein tiliä menneisyyteni kanssa 70 - 80 - lukujen vaihteessa. Nyt, tästä ajasta ja paikasta nähtynä hänen käsityksensä taiteesta ja taiteilijuudesta vaikuttavat yltiöromanttisilta ja yltiöindividualistisilta.

Hänelle elämä taisi olla vain osa taidetta. Taiteilijat ovat kutsuttuja, he ovat myös merkittyjä. He ovat osallisia jostakin - luomisen jumallallisesta sfääristä -, mikä on tavallisilta ihmisiltä kielletty. Osallisuudella on kääntöpuolensa: mitä kirkkaampi liekki, sitä lyhyempi aika.

Minusta on traagista, ettei Leif kyennyt nousemaan tästä ansasta. Miksi ei voisi olla hyvin lahjakas ilman rangaistusta? Millaisen runoilija Leif Färdingin olisimmekaan saaneet, jos hän olisi saanut viljellä lahjaansa ilman demonejaan? Toisaalta, ne olivat hänen demonejaan ja osaltaan tekivät hänestä sen, mitä hän oli... Mutta kuitenkin...

Mörö alias Kari Kaijanaho   Anonyymi said...

Pidin Kari Kaijanahon kirjoituksesta: se on läheltä nähty piirros Leif Färdingistä, ymmärtävä, osaava, sympaattinen ja viisas ja kriittinen teksti.

Tapasin itse Färdingin vain silloin tällöin, satunnaisesti.Viisas mies, hauras. Pidin hänen runoistaan, joista voisi runoillankin pitää. Niissä "ikuisten kesien nuorukainen" kulkee tietään, eikä valoa ole siinä pimeydessä, johon hän viimeksi jäänessä kokoelmassaan ajautuu.

Tämä runo on puhutellut minua:

Puhuin hänelle.
Tahdoin löytää majan maisemassa,
joka hajosi kaikkiin suuntiin
eikä minua enää ollut.
Minusta tuntui kuin jokin vieras
olisi asettunut minuun.
Ruotsalainen taiteilija alkoi itkeä:
Hän katsoi minuun kuin vanhaan,
arvokkaaseen kaappiin, jonka tarkoitus
oli kantaa pyhää viiniä.
Jotain julmaa josta en tiennyt mitään
oli tapahtunut minulle
ja kuin lapsi
tavoitin karttaa, kompassia ja
rakastavaa kättä.

Runo on järkyttävän suoraa puhetta, jossa runon minä tunnustaa avuttomuutensa: hänessä ei ole enää luovuutta, sen on riistänyt jokin "julma".Runon minä on menettänyt otteensa elämästä ja luovuttaa. "Pyhää viiniä", taiteellista inpiraatiota, luovaa voimaa, ei enää ole. Kaikki on lopussa.

Runo on kuin loppuakordi musiikkikappaleeseen, jonka jälkeen on pelkkää hiljaisuutta. Runon minältä puuttuu kyky ja mahdollisuus etsiä uusi suunta. Hän on onnen kerjäläinen, joka ei saa ojennettuun käteensä mitään.

Hän ei pysty enää kuuntelemaan kuin lintuja, kiviä, lehtiä. Ja silloin tuntuu kuin ihminen kuuntelisi. Häneltä puuttuu kyky nähdä angstisen tilansa yli. Ei ole todellista ystävää, ei kuuntelijaa, ei auktoritettia, joka olisi saanut hänet näkemään enemmän ,kauemmas, paremmin.

Leif Färding oli elmämänsä loppupäivinä totaalisen yksin. Hän näyttää kieltäyneen kuuntelemasta järjen ääntä.Hän ei kestänyt demonejaan.

Isopata

Anonyymi said...

Lefa oli aina mun ystävä, vaikka vaikeata oli myöhemmin, kävin gerbyssä puutalon toisessa kerroksessa tervehtimässä vähän ennen kuolemaa.Helsingissä kävin lukemassa Lefan kirjastoa, se oli mahtava. Mun äitini tunsi Lefan vanhemmat, ne oli kavereita, joten seuraava sukupolvi sattui yhteen. Oltiin 60-luvulla kavereita vaikka mä olin vähän nuorempi, ajatusmaailma kun sattui yhteen.

Istuin usein kämpällä, ekana hietalahdes, sitten korsholmanpuistikolla, kirjastossa... Lefa, Reima , Bosse, Immu, Irmeli...ja pari muuta...kynttilöitä viinipullossa Joan Baez soiden .Oi niitä aikoja, Lefaa ja ideologista päättäväisyyttä kaipaen ikuisesti

Teje Calden

Linkki alkuperäiseen lähteeseen: lauantaina, maaliskuuta 26, 2005 http://vaasalaisia.blogspot.fi/2005/03/leif-frding.html