Juhani Tikkanen Leif Färdingistä

Vaasapedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Juhani Tikkasen postauksia Leif Färdigistä

Leif Färding on runoilija!

Ote Keijo Nevarannan blogista 25.9.2009

Vaasalaislähtöinen Leif Färding (1951-1984) tuli suomalaisen runouden kenttään 20-vuotiaana vuonna 1971 ilmestyneellä kokoelmalla ”Maailmaa minä rakastan”. Alusta lähtien runoilija jäi panteistisella lyriikallaan marginaaliin. Kirjallisuuden valtavirta vei kohti osallistuvaa runoutta; Saarikoski oli näyttänyt suuntaa kokoelmilla ”Mitä tapahtuu todella (1962)” ja ”Katselen Stalinin pään yli ulos (1969)”. Ja perässähiihtäjät hiihtivät perässä.


Färdingin niskaan sovitettiin hippi-runoilijan ja zeniläisyyden manttelia. Hippi hän oli ehkä elämäntavoiltaan ja ulkomuodoltaan, mutta Färdingin runoudessa hippiydestä kielivät vain etäisinä kaikuina jonkinasteinen henkinen veljeys Gary Snyderin runouteen tai kiinnostus itämaiseen filosofiaan. Zen-runoilija Färding ei missään tapauksessa ollut, hän soi aivan omalla äänellään Kommentti: Ripsa kirjoitti... Vielä lisää Färdingin tarinaan, että vaasalainen runoilija Göran Ekström on kääntänyt nivaskan Färdingin runoja ruotsiksi.

Olin hämmästynyt että kukaan ei ollut tajunnut niitä ennen ruotsintaa. Tämä on kuitenkin kaksikielistä aluetta ja Lefa kävi täällä usein.

Käännös on muutaman vuoden ikäinen jo.


Ilpo Tiihonen, Muusa, WSOY 1994

Leif Färding, Seitsemän vuoden runot, WSOY 1979

Kirjailijoiden yhte3istä etsimässä (Tapio Parkkari)

Färdingin valikoimassa on vähän yli 100 kpl runoja, 144 sivua, ne on Leif Färding valinnut kokoelmistaan:

- Maailmaa minä rakastan 1971, - Luominen 1972 - Olen onnen poika 1973 - Levoton oksa, keinuva sydän 1977

Suomen Runotar vuonna 1990 kelpuutti Färdingiltä 13 runoa. Laskin muuten omani ja niitä on 12, eli Leif arvostettiin Runottaressa paremmaksi kuin Tikkanen. Onnea Leif; voitit! Toinen huomio: Leif Färding 'syntyi' runomaailmaan Helena Anhavan (Runotar: 11 kpl) jälkeen ennen Markku Intoa (Runotar 8 runoa, joka on aivan liian vähän miehen julkiseen maineeseen nähden). Färdingin runotuotanto alkoi siis monimahdollisuuksisessa välissä.


  Kätken kevään kaikki
  samaan nuppuun
  ja auringonpalikoin värähdän
       lammenkalvo


(Färding s. 72)


  Taivaankukka väreilee niin kuin metsälammen vesi,
  veden kalvolla aurinko, huojuva metsä,
  sinun läheisyytesi hetki veden kalvolla, metsässä,
                               silmissäni.

(Färding s. 108)

Sain Färdingin valikoiman haltuuni vasta tammikuussa 2000. Sen ilmestyminen aikoinaan oli jäänyt minulta huomaamatta. Sitten lukaisin Tiihosen Muusaa ja mieleeni jäivät leijumaan nuo kaksi Färdingin lammenkalvon kuvaa: "VÄLIMEREN LIHA"


  Paukahtaa illan immenkalvo, muovimatkatarra,
  ja oliivinkivi ikävän jalkovälistä
  kivilattiaan kilahtaa,
  ja tuhat huokausta kuullut tyyny
  ehkä tänään siihen tuhanteensa
  hajoaa,
  ja höyhenet lentelevät tuuleen
  sinne 
  tänne mistä
  haavat, suola, kauhistus ja toiveet
  nousevat,
  ja musta Rodolfo, rakkauden ottomarionettimanni
  hikoillen suorittaa lukutaidotonta riittiään,
  ja hiukan liian suuri coppertonekerroin
  vuoteessa kassaneidin pintaa syövyttää
  kun paukahtaa illan immenkalvo, päivänvarjotaivas
  halkeaa,
  ja kaksi karvapäätä kastuu
  sekunnin sadekuuron surkeudesta.
  Oi verinen kuu, kylmää sinistä silkkiä
  vasten!"

(Tiihonen s. 55)


Ilpo Tiihonen kirjoittaa rytmiä, Färding tavallaan säveltää. Färdingin kokoelmissa on minun mielestäni hienoa sanallista musiikkia, kuin hiljaista laulua. Itse taistelin parikymmentä eri versiota erästä tuulen ja sateen foneettista tekstiparia, ja lopputulos taisi jäädä vaisuksi, kuin himmeä tihkusade pehmentämään kovaa elämää. Hukkui ja katosi siihen ympäristöön, ei tuntunut jaksavan elää. Säälittää mielestäni hyvän runoparin puolesta. (Katso runoa Sada, tuuli sivulla saaste.htm).

Samaanko aiheeseen sopisi Jukka Koskelainen, alku runosta 'Musta joki' kokoelmasta Erään taistelun kuvaus:

  Siis eteenpäin, halki kytevän pellon.
  Myrsky on jälleen nousemassa,
  muutama tähti luonnottoman vahva.
  Olen tehnyt sen. Olen pistänyt puhki
  kalvon: tammet taipuvat uhkaavasti,
  ruoko pistää joenpinnan harhojen läpi.
  Tästä lähin kaikki on vaikeampaa, kevyempää.
  ...

Koskelainen käyttää samantuoksuisia aineksia kuin Färding ja Tiihonen. Tiihonen kirjoittaa Koskelaista 'kovemmin' kirjaimin; sisältö on olevinaan selkeää ja järjestyksessä, kun Koskelainen maalaa pehmeämmällä pensselillä.

Färding suihkii kokoelmissaan kymmenittäin pehmeitä hienoja hiljaisia musiikillisia tekstejä. Eikä aikanaan saanut niistä tarvitsemaansa ymmärrystä? Mies siitä suuttui ja kuoli 12.5.1984? Mihin olisikaan Färding runojansa vielä kehittänyt jos hänen olisi annettu jaksaa. On tietysti ylivoimaista vaatia että maapallon elämän on jaksettava elää ja uskoa hyvään tulevaisuuteen. On oltava myös oikeus poistua tai vaikkapa polttaa kahdeksas sinfoniansa.

Ilpo Tiihonen heläyttelee vähän kuin metallisoitinta, jollei ihan kannelta niin sähköistä bassokitaraa. Akustinen kitara ei Tiihosella soi, hän lisää siihen sähköä. Onnistuu päällisinpuolin niin että Ilpo Tiihosta lukee mielellään ja korvat viihtyvät. Minä pidän selkeästä rytmistä vaikka sitä kitaristit sähköllä vahvistavat, muka parantavat, ja muokkaavat. Harva rokki-bändi edes unissaan ajattelisi menevänsä lavalle akustisilla soittimilla, ilman sähköistä napanuoraa pitkin virtaavaa elektroniikan säveliä paikkaavaa 50 Herzin voimasykettä.

Vanhat kunnon Beatlet tekivät muuten tarvittaessa senkin. Beatlet osasivat soittaa ilman sähköäkin.

Arvojärjestys: vinoilin edellä että Runottaren arvoasteikossa Färding johtaa Tikkasta yhdellä runolla, Tiihonen muuten kirii tämän tekaistun kilpakolmikon johtoon 14 runolla. Kultaa siis Tiihoselle. Kyllä Tiihonen sen ansaitsee.

Vaikka samanlaisista jauhoista kaikki runonsa tuhraavat, Färding lammenkalvon, Tiihonen immenkalvonsa, Tikkanen sateensa ja tuulensa. Sisältäpäin maailma on jokakerta erilainen. Kuten runojen sisus on ainutkertaisen erilaista, lukukerrasta riippuen. Jokunen selkeä samanlainen teema yhdistää ne vain samaan runohyllyyn, ja paremminkin vain syventää erilaisten runojen pohjia. Ja elämä jatkuu. Joskus. Joillekin.

Leif Färding 1951-1984 Hiekansirun tavoin, valoa kysyen

 nojaan keltaiseen vaahteranlehteen. 

Leif Färding, Ihan kuin ihminen kuuntelisi, 1984

Jossakin sanotaan Leif Färdingin kuolinpäiväksi 12.5.1984, ja paikaksi Helsinki.

23.11.1983 hänestä on kuitenkin tiettävästi havainto, Vaasasta.

Että kinastelisi milloin joku ei enää liene nähtävillä.

Alaston kynttilän lepatus hyytävä metsä, elämän huurut, hauraat

talvehtiva pehmosammal

Leif Färding julkaisi neljä kokoelmaa eläessään. Viides ilmestyi vuonna 1984. Seitsemän vuoden runot oli vielä runoilijan itsensä valikoima, siihen jokusen lisää valitsi Eila Kostamo ja jälkisanat Antti Nylén teokseen Kasvojesi valossa, Valitut runot 1971 - 1984. (WSOY vuonna 2000). Postuumisti ilmestyneen Ihan kuin ihminen kuuntelisi kokoelman runot on siinä myös.

Kuin hukkua kolera-altaaseen tai nukahtaa pehmosammaleelle. Lepo on jotakin jota ei enää oteta pois. Päinvastoin kuin metsän hämy joka päivänvalossa muuttuu sammalten kodiksi, puista katkeaa väsynyt oksa. Tahdon muuttua ääniksi kaikkialla

 ja lakata olemasta tämä kipu.

Tiuuliosta Tuulista, auringonsäteet piiloutuvat syksyllä putoavien lehtien sekaan, kilpajuoksu

olla vapaa kuin keltainen lehti, lentämään oppinut

Juhani Tikkanen