Jorma Ojaharju

Vaasapedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jorma Ojaharju
Lyhyesti virsi kaunis

KIRJAILIJA JORMA OJAHARJU

Jorma Ojaharju (synt. 1938), vapaa kirjailija, on julkaissut 40 kirjaa; romaaneja, pamfletteja, historiikkeja, elämänkertoja ja yhden runokokoelman, mutta myös kuunnelmia ja näytelmiä.

Vuonna 1978 hänen romaaninsa "Valkoinen kaupunki" oli kirjallisen eliittimme raivokkaasta vastustuksesta huolimatta Suomen ehdokas pohjoismaiselle kirjallisuuspalkinnolle. Ennalta sovitun mukaisesti palkittiin elämäntyöstä ruotsalainen Ivar Lo-Johansson, joka onnitteli lautakuntaa viisaasta päätöksestä.

Ojaharju on ehkä ainut todella vapaa kirjailijamme. Oi Vapaus sa liekki ylhä. Tietyt suosikkijärjestelmät vapauttivat hänet pysyvästi kirjallisuuspalkintojen ulkopuolelle. Vapaa mies voi kulkea puhtain rinnoin.

Vain kerran oli vapaus vaarassa: "Valkoiselle kaupungille" oli jo myönnetty valtionpalkinto, mutta toimikunnan sammattilainen kirjailijajäsen ehti viime tingassa hätiin. Tätä takuumiestä Ojaharjun on vapaudestaan kiittäminen.

Kuinka tasokkaan kirjailijan on mahdollista säilyä palkintojen ulkopuolella? Ojaharju on saanut vain kustantajan ja kirjakerhon palkinnon. – Syynä ovat sosiaaliset taitoni, hän arvelee. – Kuin myös taustani ja ulkomuotoni. Joku sanoi, ettei William Faulkner enää saisi Nobelin palkintoa. Ei sen näköinen mies.

Näin Jorma Ojaharju omalla nettisivullaan: http://www.ojaharju.net

Muistokirjoitus Helsingin Sanomissa

Kirjailija, nyrkkeilijä s. 16.10.1938 k. 8.2.2011 Jorma Ojaharju

Kirjailija Jorma Ojaharju kuoli kotonaan Helsingin Kontulassa tiistain vastaisena yönä 8. helmikuuta 2011. Hän kuoli rauhallisesti nukkuessaan.

Ojaharju oli syntynyt Vaasassa vuonna 1938. Hän oli kuollessaan 72-vuotias. Ojaharjua jäivät kaipaamaan vaimo, tytär ja kaksi lapsenlasta.

Jorma Ojaharju oli iso hahmo. Hän oli sitä paitsi vartensa koolta myös vaikutukseltaan ympäristöön.

Missä Jomppa, siinä johtaja, luonnehtivat aikalaiset.

Kirjailijana Ojaharjun ansiot liittyvät hänen voimakkaaseen läsnäoloonsa 1960–70-lukujen helsinkiläisissä kirjailija-, taiteilija- ja intellektuellipiireissä. Hän oli sosiaalinen hahmo, jolle puheenjohtajan viitta istui luonnostaan. Tosin kilpailu vaikutusvallasta oli kovaa, kun pöydässä istuivat usein sellaiset kirjailijat ja sanansäilät kuten Pentti Saarikoski ja Hannu Salama.

Kirjallisuuspiiri kokoontui ensiksi Uudessa Ylioppilastalossa sijainneessa ravintola Hansassa. Sen lopetettua toimintansa kirjailijoiden työhuone vaihtui Mannerheimintien yli ravintola Kosmokseen Kalevankadulla.

Usein on toistettu kertomusta siitä, kuinka eräs ravintoloitsija koetti ostaa Ojaharjun siirtymään istumaan Hansasta hänen ravintolaansa. Olettama oli, että muu porukka seuraisi perässä. Ojaharjun nenä kuitenkin näytti Kosmokseen, ja sinne menivät sitten muutkin.

Vaikkei olisi tottakaan, anekdootti todistaa ainakin sen, kuinka vahvaksi Ojaharjun asema aikansa tiennäyttäjänä koettiin. Ojaharjun Jomppa oli hyvä suustaan, ja sellaista aina seurataan.

Suurikokoisella Ojaharjulla oli johtohahmoksi vaadittavaa vartta luonnostaan. Nyrkkeilijän menneisyys kasvatti lisäksi hihassa roikkujien palvontakulttia. Ojaharju on nyrkkeilyn SM-hopeamitalisti vuodelta 1963. Nyrkkeilyharrastuksen nähtiin läpi elämän leimaavan hänen härkämäistä profiiliaan. Nyrkkeily myös jatkui penkiltä elämän loppuun saakka.

Karismaa ja elettyä elämääkin oli kirjailijaksi kylliksi. Merenrantakaupungissa Vaasassa varttunut Ojaharju karkasi merille, kun hän oli 15-vuotias.

Ojaharjusta leivottiin jonkinmoinen härmäläisten hemingway, vaikkakin sisällissodat käytiin Espanjan vuoristojen sijasta pikemmin ravintolan pöydässä istuen.

Sisällissota ravintolan pöydässä kääntyi lopulta Bacchuksen tappioon. Vielä 1967 Ojaharju julkaisi yhdessä Pentti Saarikosken kanssa raittiutta rienaavan kirjan Wiinan kauhistuksen ylistys. Siinä missä Saarikoski myöhemminkin valitti, että juomisen lopettaneista miehistä tulee kaikista vanhoja ämmiä, Ojaharju raitistui vuonna 1982. Sittemmin hän ylisti useissa yhteyksissä raittiina olemisen myönteisiä vaikutuksia elämään.

Tohtori Pekka Tarkan mukaan Jorma Ojaharju oli alkujaan Pentti Saarikosken löytö. "Hän lähti liikkeelle vankien, merimiesten ja nyrkkeilijöiden kuvaajana ja sai kuuluisuutta Saarikosken turvamiehenä – rooli, johon hän ei itse halunnut. Yhdessä ystävykset reippailivat ja käyttivät paljon alkoholia Hansan kuuluisassa juoppojen piirissä", Tarkka kertoo.

Toimittaja Juha Tantun muistiinpanon mukaan he kävivät asiasta keskustelun:

Saarikoski: Onks se sulle pääasia – kuppi?

Ojaharju: Aivan pääasia, ilman muuta.

Saarikoski: Ootsä alkoholisti?

Ojaharju: Ja sinä kysyt sitä multa...

Kirjailijan ura alkoi vuonna 1966 vankilaromaanilla Kakku. Kuten Pekka Tarkka kirjassaan Suomalaisia nykykirjailijoita toteaa, esikoinen ja sitä seuranneet Koiravahti (1966), Harvoin mekin ansaitsemme (1967) ja Avustajat kehästä, ensimmäinen erä (1968) olivat eritoten kielellisen taituruuden osoituksia.

Vuonna 1970 Ojaharju julkaisi kapakkakirjailijana olonsa ajoista kerronnan eri tasoja sekoittelevan aikalaiskertomuksen Amok. Siinä fakta ja fiktio sekoittuvat iloisesti toisiinsa, kuten monen muunkin aikalaisen niin kutsutuissa paljastuskirjoissa.

Vaikka neliväripainatus oli silloinkin jo keksitty ja aikakauslehdistö koetti parhaansa mukaan pysytellä kirjailijakuuluisuuksien kintereillä - ja nämä puolestaan lehtien palstoilla - seuranta ei ollut läheskään nykyisten paljastuslehtien tasolla: käänteitä riitti kirjojenkin muodossa juoruttavaksi.

Tarkan mukaan Amok erittelee nuoren kirjailijan itsetuhoisen vimman taustoja, pelkoa ja epätoivoa uudessa sosiaalisessa ympäristössä. Tässä mielessä se kohoaa tuon ajan monien julkisuuden humalluttamien paljastusromaanien yläpuolelle, Tarkka sanoo.

Ojaharjun härkämäisen olemuksen ja humoristisen sanailijan sisällä piileskeli herkkä mies: "Faija aina herkästi nenäytyi", tytär Taru Ojaharju-Latief sanoo.

Tyttären mukaan isä eli paitsi sanoista myös musiikista. "Aina kun niille meni, Jomppa istui kuulokkeet korvillaan ja viuhtoi käsiään", tytär kertoo. Lautasella pyöri kuulemma Karita Mattila.

Ojaharjun uran merkkiteos on romaani Valkoinen kaupunki (1976), joka aloittaa Vaasa-trilogian. Se kuvaa sisällissotaan johtanutta aikaa ja sotaa seurannutta vankileirien kurjuutta. Yhteiskunnallisesta paatoksesta huolimatta Ojaharjun henkilöt eivät ole köyhälistön uljaita kasvatteja vaan tavallista värikkäämpiä elämänmeren purjehtijoita.

Yhdistyneenä viinaan ja vapautuneeseen seksiin aika tarjosi paljon paljastettavaa materiaalia. Myöhemminkin Ojaharju palasi paljastus-, tunnustus- tai muistelugenren pariin muun muassa Ihmisen ääni -sarjan kirjassaan (1980) sekä omaelämäkerrallisissa Minun Kosmokseni (1983) ja Tämä elomme riemu ja rikkaus - Kirjailijan värikäs elämä (1999).

Viime ajat Ojaharju valmisteli Vaasa-trilogian näyttämösovitusta, jonka ensi-ilta on määrä olla Vaasan kaupunginteatterissa syksyllä.

Viimeiseksi kirjaksi jäi syksyllä 2010 ulos tullut Unholan ulapoilta dementian dyyneille, jonka aihepiiri on saanut alkunsa itähelsinkiläisessä kahvilassa kokoontuvasta herraseurueesta.

Eläkeläinen Ojaharju asui viimeiset vuotensa Helsingin Kontulassa. Hän tapasi istua lähes joka aamu Itäkeskuksessa Café Fasterissa. Siellä kokoontui porukka, jossa käsiteltiin päivänpoliittisia kysymyksiä sekä vähän kestävämpiäkin älyllisiä aiheita.

Tiistaina aamulla nurkkapöytään oli aseteltu kolme punaista ruusua. Tieto epävirallisen puheenjohtajan poismenosta oli tavoittanut kahvilan.

"Maanantaina hän vielä istui aamukahvilla", ystäviin lukeutuva, eläkkeellä oleva suurlähettiläs Kari Karanko kertoo.

"Se on semmoinen paljon lukenut porukka, johon kuuluu eri palloilulajien edustajia, nyrkkeilijöitä, kirjailijoita, poliitikkoja ja yksi suurlähettiläs. Teimme retkiä ja meillä kävi vieraita", Karanko kertoo Ojaharjun kaveriporukasta.

Ojaharju oli ristinytkin seurueen: Itä-Helsingin Koirasmarttasäätiön korkein neuvosto. Ojaharju rakasti sanoja ja hän eli niistä, Karankokin allekirjoittaa.

Puheenaiheet pöydässä vaihtelivat Tolstoin ja Trotskin ajatuksista Metro-lehden kymmeneen kysymykseen. Karanko kertoo, että seurueen puheenjohtaja Ojaharju oli laatinut keskustelulle myös säännöt: "Korkeintaan viisi on yhtä aikaa äänessä, ja se on oikeassa, joka huutaa kovimpaan." Usein voittaja oli Ojaharju itse.

Kimmo Oksanen