Färdingiä ja Rasaa

Vaasapedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ruohonkortta

Runoutta suosiva kirjallisuusblogi. Kirja-arvioita ja haja-ajatuksia lukemastani

Pilkkahintaan 70-luvulta

9.5.2012 Tekijä ulpukas Käväisin kierrätyskeskuksessa. Kahdellakymmenellä sentillä irtosi 70-luvun nuori runo, toimittanut Arto Melleri (Otava 1981). Antologiassa on mukana paljon runoilijoita, en jaksa alkaa luetella, mutta mainitsen nyt vaikka nämä: Juice Leskinen, Arja Tiainen, Tommy Tabermann ja Tuomari Nurmio.

Ajattelin jakaa kaksi kokemustani tämän kirjan äärellä. Nro 1: Boheemeista boheemein?

Luen kirjaa näppituntumalla sieltä täältä. Yhtäkkiä pysähdyn: mitä! Runo jonka kirjoitin vihkoon nuorena, ehkä alle viisitoistavuotiaana, opettelin ulkoakin. Kuka on kirjailija?

Nimeksi paljastuu Leif Färding. Mitkään kellot eivät kilise päässäni. Turvaudun netin ihmemaahan ja löytyyhän sitä tietoa. Onpa surullinen kohtalo lahjakkaalla nuorella! Näen silmissäni seitkytlukulaisen enkelitukkaisen boheemin taiteilijanalun hurmaamassa silmillään, puhumassa ja kirjoittamassa sielukkaita, ihailun meri ympärillään, mutta kasvavat ristiriidat sisällään. Miksi elämä meni kuten meni?

Runossa, jota nuorena lausuin ääneenkin itsekseni, puhutaan laulavasta tuulesta ja ”auringosta,/ joka suutelee/lyötyjen poskia.” (s. 24) Muutaman sivun päässä Färdingin pieni runo kertoo näin kauniin ja herkän oivaltavasti hiljaisuudesta: ”vastasatanut lumi sisälläni”. (s.27 ) Färding kirjoittaa valmista runoa, sielukasta ja muodoltaan selvää. Nämä runot ovat varsin lempeitä, mutta joukkoon sopii nuorta vimmaakin: ”järkkyköön jokainen rakennus, perustuksiaan myöten ja/ kiertäkööt kaikki opit/ radoiltaan pois.” (s. 26)

Runoilija julkaisi ensimmäisen kokoelmansa kahdenkymmenen iässä ja ehti elää taiteelleen kymmenisen vuotta. Sitten nähtävästi kuluttavan elämän ongelmat (mm. huumeet, mielenterveyden ongelmat) veivät tältä suurten äärilaitojen ihmiseltä elämänhalun. Boheemiutta ihailleen lahjakkuuden elämä päättyi itsemurhaan kolmekymppisenä, vain pari vuotta tämän antologian ilmestymisen jälkeen. Miksi näille herkille älykkäille tyypeille käy näin?

Nro 2: Lapselle Rasaa

Tietenkin luen lasteni nähden paljon kirjoja. Ja tietenkin heitä (ainakin joskus) kiinnostaa minun lukemiseni. Toinen lapsista tunki syliin kun olin lukemassa tätä kirjaa. Halusin jatkaa ja ajattelin että parhaiten se onnistuu jos teen sen ääneen. Sattuipa siinä olemaan Risto Rasa sopivasti kohdalla. Pieniä veikeitä ajatelmia. Ihastuttavia luontokuvia.

”Veden partaalla/ istuu sammakko ja hieroo/ rillejä hihaan.” (s. 112) sanotaan eräässä runossa, ja lasta hekotuttaa. Hei, nämä sopivat mainiosti lapsille!

Luimme lähes kaikki Rasan runot kirjasta. Hupailun ohella niistä löytyy myös eettistä pohdintaa aiheuttavia runoja, kuten eräs, jossa runon minä (poika) on tytön paras kaveri. Tehdään yhdessä käpylehmiä, mutta leikkien päätteeksi kotiin mennään eri teitä, ”minä muina miehinä toisten poikien joukkoon”. Eikö poikana kehtaa olla tytön kaveri julkisesti?

Pahinta on silti loppu: ”Kun hän sai silmälasit,/ olin minä muiden mukana ilkkumassa.” (s. 117) Istumme lapsen kanssa molemmat vaiti, mieleeni tunkee ajatus: ei ole muuten outoa aikuistenkaan maailmassa. Mikä ettei ”aikuisten runoja” lapsille, muutakin kuin Rasaa? Voisi harrastaa tällaista ääneen lukemista enemmänkin, toistekin. Pakkoko sitä aina on rajoittautua varta vasten lapsille kirjoitettuun?

Nyt tiedän. Kannattaa koluta kierrätyskeskuksia, kirppiksiä, hieraista rillejä hihaan ja huomata hyllyjen aarteet, ne jotka pitävät sisällään muistojen sanoja, ovia entiseen ja uuteen.

Linkki aluperäiseen tekstiin