Related Articles
Menoa ja meininkiä Suvilahdessa
Suvilahden huvila-alueella ja metsissä meillä poikaviikareilla ei 1950-1960 -lukujen vaihteessa aika tullut pitkäksi, päinvastoin aina se ei tuntunut edes kaikkeen puuhailuun riittävän.
Lisäksi kesäisiin päiviimme toi vaihtelua Vaasan Rannikkopatteristo, jonka varusmiehet harjoittelivat Huvilatien idänpuoleisella metsäalueella. Tuolloinhan Suvilahti oli huvila-asutusta lukuun ottamatta ihan luonnontilassa.
Usein pääsimme, kun joukon johtajana ei ollut tiukkapipoista ”kapiaista”, varusmiesten harjoituksiin mukaan. Oli toisi hauskaa , kun paukkupatit paukkuivat ja syöksyimme puukivääreinemme varusmiesten mukana ”vihollisen” kimppuun. Ja jos onnisti, saimme pihistettyä muutaman hylsyn, jotka varusmiehet keräsivät talteen, onneksi usein laiskasti.
Olimme varustautuneet myös taukojen varalle. Kun varusmiehet polttelivat, eivätkä antaneet meille savukkeita, otimme jatkossa omat mukaan. Eli keräsimme merenrannasta edelliskesäisiä kaisloja, jotka kuivattuina paloivat kohtalaisesti, kun kovaa imi.
Meitä kersoja oli huvila-alueella melkoinen joukko, niin tyttöjä kuin poikia. Ja me pojathan oltiin koviksia ja likat lällyjä. Niinpä emme alkuvuosina heitä huomioineet emmekä puuhiimme huolineet. Muutamat heistä, siskoni Kirstin kanssa kyllä sitkeästi yritti, mutta torjuimme yritykset tylysti.
Tosin käytöksemme muuttui, kun 1960-luku eteni, mutta palaan tähän kehitykseen myöhemmin.
Me pojat, mm. Hannukselan Jussi, Helsingin Nalle ja Rahkolan Paavo olimme myös kiinnostuneita eläimistä, esim. sammakoista ja sorsista. Sammakoita keräsimme ja panimme ne uimaan isoihin saaveihin.
Yritimme järjestää jopa sammakoiden uimakisoja, mutta sammakot eivät ilmeisesti olleet yhtä mieltä kanssamme kisojen mielekkyydestä. Samoin ne suhtautuivat hyppykilpailuihin.
Sorsia ”saalistimme” alkukesästä, kun poikueet ilmestyivät. Heitimme niille laiturin päästä pullan- ja leivänpalasia houkutellen ne lähelle rantaa. Ne tulivat, vaikka emo epäluuloisena poikuettaan varoittelikin. Viimeiset palat heitimme rantahiekalle, ja kun poikaset taapersivat niitä napsimaan, syöksyimme mereen poikasten taakse ja ajoimme ne rantametsikköön.
Aina saimme kiinni yhden tai kaksi. Niitä sitten tutkimme varovasti ja seurasimme lopuksi niiden pikaista paluuta mereen. Tosin kerran laitoimme yhden uimaan saunamme kylmävesisaaviin, mutta pahaksi onneksi isä ilmestyi paikalle. Kaverit livistivät karkuun, mutta minä jäin kiinni ja seuraus oli jo vanha tuttu juttu.
Eli laskin housut kinttuihin ja odottelin, että isä ehti napata riittävän tukevan koivuonoksan, ”Koivuniemen herran”, jolla sitten napsi paljailta pakaroitani pitäen varmuuden vuoksi kiinni toisesta kädestäni. Ja isä oli pelimies, yhtään pienempi rangaistus ei ollut, vaikka kuinka kovaa parkui.
Mutta isäni oli myös herrasmies, sillä aina, kun rangaistus oli kärsitty, ei kolttosesta enää puhuttu. Näin jälkeen päin ajatellen, oli varmasti hyvä, että isä tällaista lievää kuritusta harrasti. Kyse ei siis ollut hakkaamisesta eikä pahoinpitelystä, vaan käsittääkseni ennaltaehkäisystä.
Tosin kasvatuksen ammattilaiset ovat jo pitkään kaikenlaisen ruumiillisen kurituksen tuominneet. Mitkä ovat olleet tulokset, niitä voimme itse kukin pohtia.
Seppo Kauppi
