Related Articles
Uuden testamentin neljännen evankeliumin kirjoittajaa pidetään evankelistoista kenties mystisimpänä ja monitulkintaisimpana.
Muiden aloittaessa kertomuksensa sukuluetteloilla, varhaisempiin dokumentteihin vetoamalla tai korostamalla oman selvityksensä luotettavuutta, esittelee Johannes lukijalle Alun, Sanan ja Jumalan, jotka kaikki ovat tavallaan sama asia, eivätkä kuitenkaan ole.
Johanneksen näkemys sanan voimasta ja sen merkityksestä niin sosiaalista todellisuutta kuin kenties kosmistakin olevaa määrittävänä mahtina ei tietenkään ole ainutlaatuinen.
Myös muualla kuin aavikkojumalakulttuureissa sanan valtaa on aina kunnioitettu siinä määrin, että liian pyhille tai liian pahoille asioille on katsottu parhaaksi kehittää kiertoilmaisuja tai sijaissanoja.
Sen tähden esimerkiksi muinaissuomalaiset eivät suostuneet käyttämään karhusta sen oikeaa nimeä, eikä Tylypahkassa ole ilmeisesti vieläkään soveliasta puhua Voldemortista.
Kenties tästä samasta, atavistisesta syystä nykypäivän Suomessa kielletään jatkuvalla syötöllä sanoja, jotka ovat liian juurevia ja voimakkaita, liian hyvin vallitsevaa todellisuutta kuvaavia ja liian elinvoimaisia poliittisen korrektiuden sietää. Sanoja, jotka kirjaimellisesti ovat voimasanoja.
Olennaisen kysymyksen tässä kohdin tulisi kuulua, että miksi näin tapahtuu ja tapahtuisiko näin, mikäli vallanpitäjät nukkuisivat yönsä hyvin ja lopulta, onko heillä vallitsevassa tilanteessa ylipäätään oikeutta nukkua kunnolla?
Sanoilla on tehoa myös tänä päivänä, jos me vain itse niin haluamme ja oikeilla sanoilla on oikeaa voimaa. Sillä vaikka vehnäleivän, punaviinin ja hävittyjen sotien mädättämät ranskalaisfilosofit ovatkin turmelleet länsimaisen ihmisen suhteen kielen kommunikaatiovoimaan, puheen ja ajattelun perustat ovat silti jäljitettävissä perimmäiseen sanaan, totuuteen ja läsnäoloon.
Oman lukunsa sanojen mahdin tarkastelussa muodostavat eri kulttuurien loitsut ja manaukset.
Niiden motivaatiopohja voidaan lopulta kiteyttää melko yleispätevästi kolmeen inhimilliseen perustunteeseen, jotka ovat himo, myötätunto ja viha.
Käytännössä nämä kolme yksilöä ja yhteiskuntaa liikuttavaa perustunnetta eivät ole ohuesta etiikan, kulttuurin ja tieteen kuorrutuksestaan huolimatta muuttuneet vuosituhansien saatossa miksikään.
Oma kansalliseepoksemme Kalevala sisältää kansakunnalle pakkoluetetun aineksensa ohella liki kuusikymmentä erilaista loitsua.
Kalevalaisen loitsun voima pohjaa ajatukseen, jonka mukaan sairauksia, luonnonvoimia, eläviä olentoja ja henkiä on mahdollista hallita, mikäli tuntee ja osaa lausua niiden syntysanat eli toisin sanoen tuntee niiden todellisen nimen.
Oman aikamme yhteiskunnallisten keskustelijoiden kannattaisi ottaa oppia kalevalaisilta sankareilta. Ilmiöiden syntysanat ja niiden oikeat nimet kun tuntuvat olevan meiltä kateissa kaikilla elämänsaroilla.
Umberto Eco päätti erään romaaninsa sanoihin ”meille ovat jääneet pelkät nimet”.
Idiootti sanoo, että jäipä vähän.
Viisas tietää, että siinä on kaikki.
HARRI V. HIETIKKO
Kirjoittaja on virkamiesboheemi ja kirjailija
